Author: Pauli

Jos kilpasuunnistusura nykyään alkaa pienestä pitäen, kilpaileminen aloitetaan RR -radoista. Kansallisissa kisoissa on useimmiten RR radat H/D10 sarjoissa, toisinaan myös H/D8 ja H/D9 sarjoissa. Erikoisuutena voi olla RR -rataan perustuvia sarjoja vielä tätä nuoremmille. 11-vuotiaille on tarjolla tukireittisuunnistusta, jossa rastit ovat irrallaan nauhalla merkitystä reitistä. 11-vuotiaat voivat myös suunnistaa ilman nauhan antamaa tukea.

Suunnistusliiton liittohallitus päätti, että kansallisissa kilpailuissa on mahdollisuus järjestää 10-vuotiaille myös ”suora” ratavaihtoehto.  Yksittäisenä kisana tämä ratkaisu on ollut jo pitkään ainakin Oravatonnissa ja muuallakin. Sääntöuudistuksen jälkeen asiasta on virinnyt keskustelua sosiaalisessa mediassa.

Parin viime vuoden aikana olen analysoinut lasten kanssa RR-ratoja aika tarkkaan ja keskustellut teemasta taajaan parin nuoren suunnistajan kanssa. RR-radalla on mielestäni puolensa ja näistä seuraavassa.

RR-radoissa paljon myönteistä

RR-radan suurin etu on se, että lapsen voi päästää yksin maastoon nauhan turvin. Näin toteutuu lajin perusajatus itsenäisestä suorituksesta. Turvallisten puitteiden luominen on erittäin tärkeää, koska eksyminen metsään, vaikka hetkeksikin, voi olla traumaattista ja johtaa lajin jättämiseen.

Helppo suora rata, jolle lapsi voitaisiin laskea yksin, voidaan joissakin olosuhteissa toteuttaa ilman nauhaa. Sopivaa polkuverkostoa ei kuitenkaan läheskään aina ole tarjolla. Eivätkä pellonkulmiin sijoitetut rastit vastaa lajin luonnetta.

Saattajan kanssa suunnistaminen olisi huonompi vaihtoehto, joka johtaisi erilaisiin epäkohtiin. Suurin epäkohta oli se, että kunnianhimoiset vanhemmat eivät malttaisi olla neuvomatta lasta maastossa ja toisaalta jotkut varmaankin ottaisivat ”jäniksen” roolin lapsen yrittäessä pysyä perässä.

”Suunnistaa” voi RR -radalla hyvinkin pienillä taidoilla. Ensimmäisessä vaiheessa riittää se, kun näkee nauhan ja seuraa sitä. Myöhemmässä vaiheessa mukaan tulevat oikaisut, jotka ovat RR -radan juju.

Sekä ennen tätä oikaisuvaihetta, että varsinkin myöhemmin näiden oikaisujen analysointi aikuisen kanssa kisan jälkeen on helppoa ja tärkeää. Tällöin voidaan keskustella, näkikö lapsi tämän ja tämän kohteen, mistä oikaisi jne.

En ole samaa mieltä väitteen ”RR-rata ei ole suunnistusta” kanssa. Hyvin suunniteltu RR-rata tarjoaa oikeita suunnistushaasteita. Oikaisenko tässä vai menenkö nauhaa? Oikaisenko suoraan vai kierränkö tuon mäen? Hyvin suunnitellulla RR-radalla nauha on kuin luonnossa oleva oikea polku, jota pitkin voi harkita menevänsä tai sitten ei.

RR-ratojen haasteita

RR-ratoja on työlästä tehdä. Tämän tietää jokainen nauhaa kesähelteellä maastoon vetänyt tai sitä sieltä pois kelannut. Mutta jo edellä mainittujen myönteisten seikkojen vuoksi lastenratojen ratamestari ja hänen apulaisensa kannattaa jatkossakin viettää aikaa metsässä nauhakelan kanssa. Mutta ratamestarille riittää haasteita.

Kansallisissa kilpailuissa RR-radoilla kärkeen sijoittumisen tulisi olla tulosta hyvistä oikaisuista ja hyvästä juoksusta. Kuitenkin varsinkin, jos vaikkapa nauhalta/polulta poikkeavat lenkit ovat lyhyitä ja hyväkulkuisia, nauhaa pitkin täysillä juokseminen takaa sijoittumisen vähintään keskikastiin. Harkitseva ja tarkka oikaisija saattaa häviää nauhaa pitkin juoksevalle, koska oikaisu on jännittävä paikka ja vauhti hidastuu. Oikaistessa saattaa tulla myös virheitä.

Kenties suurin pulma nykyisellään on ollut se, että suunnistusharrastus ja RR-radan tahkoaminen voidaan aloittaa esimerkiksi 6-vuotiaaana ja nauhan kanssa suunnistetaan 10-vuotiaaksi asti. Väittäisin, että kahden vuoden tiiviin asian harrastamisen jälkeen lapsilla keskimäärin voidaan olettaa olevan taidot ja ehkä myös halu siirtyä isompien haasteiden pariin. Eli jättää nauha. Siksi uudistus on hyvä.

Joku voi tietenkin sanoa, että voihan sitä siirtyä H/D11 sarjaan ja kisata ilman nauhaa tai tukireitillä. Voi tietenkin, mutta lapsille tulisi tarjota mahdollisuus kisailla omassa ikäluokassaan.

Näen erittäin hyväksi vaihtoehdoksi uuden mallin, jossa H/D10 -sarjoissa olisi tarjolla sekä nauhallinen että nauhaton sarja. Näin halukkaat ja kokeneemmat voivat siirtyä suunnistamaan ilman nauhaa jo esimerkiksi 9-vuotiaana. Toisaalta ne, jotka ovat epävarmempia, voivat suunnistaa nauhan kanssa.

H/D10-vuotiaiden sarjoissa tuntuu kansallisissa olevan mahdollisuus jakaa porukkaa kahteen sarjaan, sillä osanottajien määrä sarjoissa isoimmissa kisoissa on todella suuri. Suunnistavien perheiden vesat osallistuvat laajassa mitassa ainakin 10-vuotiaiden sarjoihin, tämän jälkeen drop-out alkaa iskeä.

Edellä mainittua täysillä pitkin nauhaa juokseminen tulisi tehdä epäedullisemmaksi niin, että lenkit ovat matkallisesti melko isoja ja oikaisuilla voittaa selvästi. Tietysti ratamestari joutuu useimmiten ottamaan (lapsille sopivan) maaston annettuna, eli ihanteellista RR-rataa on vaikea toteuttaa.

Ratamestarin tuskaa lisää sekin, että nauhaa pitkin juokseminenkaan ei saisi olla liian haastava tai tuskallinen kokemus, koska lasten ensimmäiset itsenäiset ”vedot” RR-radalla tehdään varsin kokemattomina (eikä isä tai äiti ole antanut lupaa oikaista) ja silloin niitä onnistumisen elämyksiä tarvitaan.

Viimeaikaisessa sosiaalisen median keskusteluissa on tuotu esiin jopa koko RR-radan lakkauttamista. En missään nimessä lakkauttaisi RR-ratoja kokonaan vaan lyhentäisin RR-uraa osalla suunnistajia tarjoamalla mahdollisuuden siirtyä ”oikeaan” suunnistukseen aikaisemmin, sitten kun itseluottamusta ja kokemusta löytyy. Haasteiden hallittu lisääminen saattaa olla keskeinen asia myös kiinnostuksen ylläpitäjänä. Hyvällä RR-radalla riittää haasteita.

Tässä kausianalyysissä tarkastellaan kauden kilpailuihin liittyviä asioita. Vuoden harjoittelusta tehdään perinteisesti yhteenvetoa uudenvuoden tienoilla.

Takana on siis kolmas kilpailukausi H40-sarjassa. Kehitys rankisijalla mitattuna on ollut hidasta, mutta sentään nousujohteista (ks. kuvio).

[AFG_gallery id=’34’]

Rankisija oli ensimmäisenä kilpailuvuonna 437, vuonna 2011 se oli 310 ja tänä vuonna 255. Edellä on siis ikäluokassa noin 250 suunnistajaa.

Osallistuin vuoden aikana 16:sta kansalliseen kilpailuun tai arvokilpailuun, Jukolan viestiin sekä kahteen isoon pitkän matkan kuntosuunnistustapahtumaan eli Jämi Suunnistusmaratoniin ja Raatojuoksuun. SM-kisojen osalta ohjelmassa oli keskimatka Kangasalalla sekä ensimmäistä kertaa SM-yö Kuusankoskella. Pitkän matkan kilpailu jäi väliin, koska se järjestettiin turhan kaukana.

Rankipisteisiin lasketaan kauden viisi parasta kilpailua. Näitä kisoja olivat tänä vuonna seuraavat:

• Fin5. 4. päivä, keskimatka, Teuva, vauhti 9,58 min/km, rankipisteet: 42,46
• Varsinais-Suomen Rastipäivät, Paimio, vauhti 13,19 min/km, rankipisteet 39,92
• Uudenmaan rastipäivät, Loppi, vauhti 9,52 min/km, rankipisteet 39,73
• Silja-rastit, Paimio, vauhti 9,59 min/km, rankipisteet 39,58
• SM-yö, Kuusankoski, vauhti 13,50 min/km, rankipisteet 36,67

Rankipisteet yhteensä 2012: 38,86.

Hyvin menneissä kisoissa on mukana sekä pitkän matkan kisoja että keskimatkaa. Myös suoritus SM-yössä ylsi parhaimpien kisojen joukkoon. Kolmessa kisassa kilometrivauhti painui alle 10 min/km. Viime vuonna näin ei tapahtunut kertaakaan. Rankipisteet ilmentävät eroa kärkeen, mutta sama asia toisin ilmaistuna on ajan suhteellinen ero voittajaan. Laskelmia ei esitetä tässä, mutta voidaan sanoa, että parhaimmissa kisoissa oman ajan ero kärkeen oli plus 33 %. Tätä eroa tulisi kuroa umpeen ”ens kauella”.

Ero pienenee kahta asiaa parantamalla. Juoksemalla kovempaa eli olemalla paremmassa kunnossa ja toisaalta suunnistamalla paremmin.

Fyysisen kunnon osalta voi sanoa sen, että monessa kisassa parannusta olisi tullut yksinkertaisesti niin, että olisi jaksanut juosta kovempaa. Pahaa hyytymistä kohti loppua tapahtui monessa kisassa. Huomionarvoista on myös se, että tuntui siltä, että kunto oli parempi keväällä (Finn-Spring ja Silja-rastit, Saaristorastit jne.) mutta suoritustaso laski kesällä parantuakseen taas syksyllä. Tähän pitää kiinnittää huomiota ensi kaudella.  

Suunnistustaidon osalta tuntuu siltä, että kokonaisuutena taitopuoli on mennyt eteenpäin. Totaalisia eksymisiä ei tule kuten ennen. Lisäksi pystyn lukemaan paremmin sellaisia asioita maastosta ja kartasta, joista aiemmin ei ollut hajua. Kokonaiskuva pysyy paremmin hanskassa. Silti virheitä tulee vielä liian paljon. Yleensä virheitä tulee ainakin se yksi per kisa ja oikeastaan sen suuruus ratkaisee meneekö kisa kokonaan pipariksi vai vain osin.

Eli tavoite ensi kaudelle on päästä hivenen parempaan kuntoon ja vähentää edelleen virheitä. Tavoite ensi kaudelle on saada rankipisteet muutaman napsun yli 40:n ja parantaa sijoitusta 30-50 sijaa. Tämä tarkoittaa pääsemistä vauhdeissa 10 min/km paremmalle puolelle selvästi.  Parantaminen tästä eteenpäin on vaikeampaa kuin mitä se on ollut parina aikaisempana vuonna.

Suunnistus tarjoaa paitsi kilpailullisia haasteita, myös elämyksiä. Tästä puolesta tältä kaudelta jäi mieleen ainakin seuraavia asioita.

• Kauden alkuvaiheet lumisissa oloissa (OK Raseborgin kisa ja Finn-Spring)
• Ensi askelet suunnistusjournalismin saralla Billnäsin keskimatkan yhteydessä kun kirjoitin jutut paikallislehteen ja Hevoskuuriin
• Kisareissut poikien kanssa yleisesti, kisojen jälkeen Heselle syömään pääsääntöisesti
• ”Hyvä isä”-huuto lettujonosta Uudenmaan rastipäivien maaliintulossa
• Poikien tulo yhdessä maaliin Fin-5:ssa, tuuletukset ja kuuluttajan hehkutukset.  Itse voin tosin vain kuvitella tämän kun olin metsässä.
• Uskomaton helle Uudenmaan rastipäivillä, joka pakotti etsimään varjoa kilpailukeskuksessa
• Rastien kerääminen pois metsästä pimenevässä illassa omien maanantairastien jälkeen
• SM-yön maaginen tunnelma Kuusankoskella kun juoksin lähtöön pimeässä ja vesisateessa, myös itse kisa.
• Jämin Suunnistusmaraton vanhassa puolitutussa erityispiirteisessä maastossa
• Pojan tulo maaliin Oravatonnin kurakisassa
• Lukuisat hienot maastonkohdat, joita suunnistaessa on vuoden aikana tullut eteen

Suunta on siis kohti ensi kautta. Harjoittelusta olen keskustellut valmentajan kanssa. Haasteena on se, että erilaisia fyysisiä vaivoja on sen verran, että harjoittelussa joutuu tasapainoilemaan melkoisesti, jotta vammat eivät pahenisi ja estäisi treeniä ja kilpailua. Tämän kauden osalta voi olla tyytyväinen siihen, että suurempia vammoja ei tullut ja sai urheilla suhteellisen täysipainoisesti.

Kuvagalleriassa on suunnistuspaikkojen esittelyn lisäksi muutamia virheenpoikasia kuluneelta kauelta ja yksi mallisuoritus.  

 [AFG_gallery id=’35’]

Viime viikonlopun postauksesta oli jo luettavissa merkkejä flunssan oireista. Niinpä tämä viikko on mennyt aika pitkälle niissä merkeissä. Alkuviikon sinnittelin töissä “täysipainoisesti”, mutta torstaina ja perjantaina jouduin taipumaan ja tuottamaan tilastoihin sairauspoissaoloa.

Kun kerran olin töissäkin alkuviikosta, niin tietty yösuunistuskaan ei ollut poissuljettua vaihtoehto terveyden puolesta. Oltiin pojan kanssa OK Raseborgin harjoituksessa Tammisaaren autokauppojen takamaalla. Kävi sitten niin, että kaverilta  tällä kertaa loppui motivaatio pikkuisen kesken ja keskeytettiin koko homma. Sellaista sattuu.

Sen verran kuitenkin rymyttiin metsässä, että suunnistuskengät (VJ Integrator 2011) sanoivat sopimuksensa irti. Liimaus irtosi ja pohja alkoi repsottamaan sen verran, että totesin kengän elinkaaren olevan päätepisteessä. Hieman yli 200 km oli näillä kengillä mittarissa ja pohjaongelmien lisäksi kengissä oli reikiä. Sanottakoon, että nämä olivat takuukengät, jotka sain valmistajalta entisen rikkoontuneiden tilalle. Tiedän, että  Integratorin tämän vuoden mallia on paranneltu, mutta tämä vanhempi malli oli sellainen, että kahdet kengät hajosivat käsiin minun käytössäni.

Olin jo ajat sitten päättänyt, että seuraavat kengät on Inovit (OROCK 280) ja kyselin ensin kenkiä Keltamäeltä, mutta hänellä Halikkoviestissä myynti oli ollut niin hurjaa, ettei oikeaa kokoa löytynyt. Varuste.netistä onneksi löytyi ja laitoin tilausta kehiin. Kengät saapuivatkin kahdessa päivässä Karjaan postiin, tai siis K-Markettiin joka tätä nykyä on myös Karjaan “posti”.

Esivaikutelma kengistä on varsin myönteinen. Tuntuvat pehmeiltä ja jalkaa myötäileviltä ja ovat kevyet. Pohja on voimakkaammin kuvioitu kuin VJ:n kengissä ja kumiseos tuntuu pehmeämmältä. Odotukset maastotestiin ovat siis kovat.

Tosiaan olin kotosalla torstaina ja vielä perjantainkin ja parantelin itseäni. Sain kuitenkin myös mukavasti monia työasioita eteenpäin, muun muassa kirjoittelin yhden postauksen firman blogiin, jonka itu on muhinut päässäni jo pidemmän aikaa.

Kun on kotona arkena esimerkiksi sairausloman vuoksi, saa tuntumaa siihen, mitä on elämä ei-pendelöijänä. Pääkaupungissa töissä olevahan herää noin puoli kuusi ja istuu junaan ennen seitsemää. Ja tulee takaisin junalla kello 17 noin keskimäärin. Se mitä siinä välissä tapahtuu kotipaikkakunnalla on jotain sellaista, mikä ei pendelöijää kosketa eikä siitä tiedä paljon mitään.

Perjantaina kuitenkin olo alkoi olla hivenen parempi. Lauantaina uskaltauduin jo ihan kevyelle juoksulenkille. Oli kyllä niin heikko ja höttöinen olo, että juoksusta ei tullut mitään. Mutta tiesin sen etukäteen ja otin rauhallisesti.

Sellainen luonnoilmiö muuten koskettaa Raasuporiakin, että täällä on lunta maassa ja lämpötila pysyttelee sitkeästi pakkasen puolella. Siksi lenkilläkin oli hivenen liukasta. Pitää vaihtaa nastat talvilenkkareihin, ovat sen verran kulunueet kahden talven juoksuista.

Kauhukuva oli, että flunssa estäisi ensi viikon tärkeät urheilutapahtumat. Eli ensi viikon tiistaina on taas OK Raseborgin yöharjoitukset ja lauantaina Raatojuoksu. Pitkän matkan “kuntosuunnistukseen” on tulossa ihan mukava joukko isoja nimiä, joista ulkomuistista voidaan mainita ainakin Ranskan maajoukkemies Frederic Tranchaud, Pasi Ikonen, Minna Kauppi ja erikoispitkien matkojen erikoismies Mikko Patana.

[AFG_gallery id=’32’]