Kausi ohi

Kilpailukalenterin mukaan tänään piti kirjoittaa raporttia Kisko Triathlonista. Suunnitelmat kuitenkin romuttuivat tiistaina, kun kaaduin pyörällä ja mursin solisluuni. Tässä kirjoituksessa kirjoitan tapahtuneesta ja siitä, miten tarina nyt jatkuu.

Mitä tapahtui?

Minulla on ollut tapana kerran kesässä, ennen loman alkua, pyöräillä Karjaalta Helsinkiin. Tämä reissu oli edessä tämän viikon tiistaina.

Lähdin liikkeelle kello 5.45 ja ajattelin, että noin 80 km matka menee alle kolmessa tunnissa. Keli ja fiilis olivat hyviä. Tein mielessäni kausisuunnitelmia, mitä on edessä tänä vuonna ja mitä tekisin urheilun saralla ensi vuonna. Kirkkonummelle saavuttaessa keskinopeus oli alkumatkan osalta ollut noin 32 km/h.

Aamun reitti tapahtumapaikalle. 

Kurvasin Kirkkonummen keskustaan ja jatkoin Vanhaa rantatietä kohti Masalaa. Killinmäen kohdalla ajoin loivaa alamäkeä ja huomasin edessä olevassa risteuksessä korkean kiveyksen ja jarrutin vaistomaisesti. Pahaksi onneksi jarrutin liiaksi etujarrulla. Ehdin tajuta vain sen, että takapyörä nousee ilmaan ja kaadun. Vauhti oli varmaan noin 25 km/h. Seuraava mielikuva oli siitä, että makaan maassa ja sattuu.

Tapahtumapaikka risteys vanhassa kuvassa (Google Streetview)

Paikalla oli heti pari kolme pyöräilijää, jotka soittivat ambulanssin. Yksi autoilija pysähtyi kysymään, tarvitaanko apua. Toinen autoilija pysähtyi paikalle odottamaan ambulanssin saapumista. Oli hyvää tuuria, että paikalla oli niin nopeasti auttajia. Haaveri olisi voinut sattua hiljaisemmalla tieosuudella tai jopa kaukana maastossa maastopyörällä.

Hieman tyylitelty selfie tapahtumapaikalta.

Ambulanssi tuli ja nousin kyytiin. Mietittiin, mitä pyörälle tehdään, jätetäänkö se esimerkiksi lähellä olevaan päiväkotiin noutoa odottamaan. Päädyttiin kuitenkin siihen, että otetaan Felt mukaan ambulanssiin ja sairaalaan. Juttelin ensihoitajan kanssa pyörästä ja pyöräilystä matkalla sairaalaan.

Hyvää palvelua kun pyöräkin pääsi kyytiin.

Sairaalassa ruhjeet putsattiin ja olkapää ja kasvot kuvattiin. Todettiin, että solisluu on murtunut ja kasvot vaativat tikkausta. Onnettomuudessa päässäni olleen Giro Air Attack-kypärän visiiri oli mennyt rikki ja viiltänyt syvän haavan poskipäähän. Mitä ilmeisimmin visiiri ei saisi mennä rikki tällaisissa tilanteissa. Tässäkin tapauksessa se olisi saattanut huonommalla tuurilla puhkaista silmän. Ajattelin raportoida asiasta maahantuojalle, mutta en ole vielä onnistunut selvittämään Giron maahantuojaa.

Miehen lisäksi pyörä merkattiin huolella sairaalassa. 

Pyörään ei tullut suuria kolhuja. Ketjut putosivat pois päältä ja takapyörä meni hieman vinoon. Sarviin tuli pieniä naarmuja. Mutta ei mitään kummempaa. Täytyy kuitenkin laittaa pyörä tarkistukseen ja huoltoon. Ja kypärä tietenkin vaihtoon.

Kausisuunnitelma romuksi

Sairaalassa luulin ensin, että olkapää on vain vähän muljahtanut. Elättelin ensin toivoa, että voisin osallistua lauantain Kisko Triathloniin. Kun kuulin solisluun murtumasta, mielessä häivähti ajatus, että se ehkä paranee ennen kolmen viikon päästä olevaa Joroisten kisaa tai että viimeistään ennen heinäkuun lopun Kasnäsin kisaa olen kunnossa. Kun todellisuus sitten peitti haaveet, tajusin, että en osallistu mihinkään kisoihin enää tällä kaudella.

Kisojen peruuntuminen ei kuitenkaan harmittanut kuin sen hetken, kun ajattelin asian läpi. Tajusin, että haaverissa olisi voinut käydä paljon pahemmin (henki pois, halvaantuminen tai näön menettäminen).

Mieleeni rakentui myös mielenkiintoinen ajatuspolku. Ajattelin, että olen jo ehtinyt osallistua kahteen kisaan (Tuusulanjärvi Triathlon ja Vantaa Triathlon). Näissä huomasin, että kisarutiinit sujuvat ja sain myös testattua “suorituskykyni” eri lajeissa. Samaa vauhtia olisin pystynyt suorittamaan myös muissa kisoissa tällä kaudella, mutta mitään suuria parannuksia en olisi pystynyt tällä kaudella tekemään. Ajattelin myös, että on aika sama, osallistunko kahteen vai viiteen kisaan kauden aikana. Tietty kisaelämämykset jäävät kokematta, mutta ehtiihän sitä ensi kaudella.

Kuntoutuminen

Näin huomio kiinnittyi paranemiseen, kuntoutumiseen ja myöhemmin treenin aloittamiseen. En tiedä, kuinka kauan solisluun paraneminen kestää. Lisäselvyyttä tullee ensi viikolla kun menen kontrollikäynnille.

Aloitin heti seuraavana päivänä kävelylenkit. Seuraavassa vaiheessa aion polkea kuntopyörää ja ehkä kokeilla crosstraineria. Sitten pystyn juoksemaan ja kohta ajamaan pyörällä. Uinti on suurin kysymysmerkki, miten olkapää alkaa toimia. Se ei varmaan tule olemaan ihan yksinkertaista ja itsestäänselvää.

Varmaan pystyn siis syksymmällä pyöräilemään ja juoksemaan. Uinti jäänee tuonnemmaksi. Katse kääntyy ensi kauteen ja siihen tähtäävään harjoitteluun. Ilmoittautuminen Lahden Ironman-kisaan on sisällä. Se on alkukauden päätavoite. Loppukaudelle on myös suunnitelmia, mutta niiden niiden paljastamisen aika ei ole vielä.

Hajatelmia

Olen kokenut tämän saman ennenkin. Monta vuotta sitten innostuin suunnistuksesta. Edessäni oli ensimmäinen suunnistuskausi. Nilkka muljahti ja nivelsiteet revähtivät kuntorasteilla keväällä. Kun tästä selvisin, hyppäsin uimarannalla matalaan veteen jalat edellä, jolloin sama nivelsidevammasta parantunut jalka revähti yliojennuksessa. Kausi ohi silloinkin.

En ole koskaan kaatunut pyörällä “kunnolla”, vaikka olen ajanut tuhansia kilometrejä. Pyöräilijän vaaratilanteita voivat aiheuttaa toiset osapuolet, tien huono kunto, ajovirheet tai pyörän rikkoontuminen. Tiestön kunto on vuosi vuodelta heikompi ainakin omalla pyöräilyalueellani. Ajattelin, että löysään tulevaisuudessa etujarrua huomattavasti niin, että se ei ota yhtä ärhäkästi kiinni.

Urheilutapaturmat ja -vammat ovat tietenkin #firstworldproblems-tyyppisiä. Monet ihmiset kamppailevat vakavampien sairauksien ja vammojen kanssa ja kaikki eivät pääse liikkumaan lainkaan. Kyse on silti merkittävästä omaan elämäntyyliin, olemiseen ja ajankäyttöön liittyvästä asiasta. Jos harrastat sukan kutomista tai pianon soittamista tai pelaat golfia intohimoisesti, on se iso juttu, jos harrastaminen ei ole vähään aikaan mahdollista.

Tilapäisesti “lyötynä” oli hieno huomata, kuinka eri ihmiset, tuntemattomat auttajat, terveydenhuollon ammattilaiset, lajin harrastajien yhteisö, kaverit, sukulaiset ja perhe pitivät huolta, tsemppasivat ja myötäelivät tilanteessa ja antoivat viisaita kommentteja. Tämän huomaaminen on ehkä isoin juttu koko tässä tapahtumassa.