Author: Pauli

Epäonnistuneen suorituksen jälkeen on hyvä irvistää.
Kuva: Karjaan Ura.

Kausi jatkuu totutunlaisen heikkona. Eilen Karjaa-rasteilla suoritus lähti erinomaisesti käyntiin. Aina jännittävä ensimmäinen rasti löytyi loistavasti ja homma oli hallussa aina kolmoselle saakka.

Sitten ratamestari oli laittanut pitkän välin. Sekin lähti kulkemaan aluksi hyvin, pysyin suunnassa ja jyvällä siitä, missä olin menossa. Olin juossut väliä noin 3/4 kun rymysin jossain ryteikössä ja nousin mäelle. Kartasta näkyi, että hakkuuaukean laitaa pitäisi seurata ja niinpä seurasin. Tosin väärän hakkuuaukean ja ajauduin pahasti sivuun. Kompassin katsominen unohtui.

Löysin itseni joltain tieltä, josta en paikantanut itseäni. Tie oli osin kartan ulkopuolella. Kuljeskelin aikani edes takaisin ja näin jopa asutusta. Mietin pitäisikö juosta johonkin taloon nastareilla sisään kysymään missä ollaan? Aikaa paloi noin puoli tuntia ihmetellessä. Siinä ajassa olisi keittänyt vaikka kahvit ja lukenut Hesarin.

Aikani kuljeskelin ja hoksasin missä olin. Aika kaukana rastilta. Ajattelin, että nyt olisi hyvä aika keskeyttää. Päätin kuitenkin jatkaa, ainakin osan matkaa. Alkoikin sitten sujumaan ihan hyvin. Loppuradalla liput halkesivat ihan mukavasti. Myönteistä oli myös se, että jaksoin juosta kohtalaisesti. Väliajat olivat omalla tasolla ihan hyviä.

Maalissa talkooporukalla oli jo kilpailukeskuksen purku mielessä, joidenkin vanhempien sarjojen suunnistajia vielä odoteltiin maaliin. Kokoilin kamat ja lähdin maaliin.

Typerä virhe tuli tehtyä. Kun loikkasin alas kalliolta huomasin ojan, jota ei ollut kartassa. Siitä olisi pitänyt vetää johtopäätökset, että olin väärällä kalliolla. Toimintamalli tiellä oli myös typerä. Olisi pitänyt tulla samoja jälkiä takaisin tieltä, eikä alkaa ravaamaan sitä edestakaisin.

No, MM-katsastuksissa kävi joillekin maajoukkuesuunnistajilla ihan yhtä heikosti.

Kilpailu tarjosi myös myönteisiä kokemuksia, sillä muut 3 joukkueen jäsenistä suunnistuvat hyvin. On jännittävää odottaa loppusuoralla porukoita maaliin ja tulee hyvät fiilikset kun maaliin tullaan niissä rajoissa, että suunnistaja on itse tyytyväinen.

Urheilijan on hyvä olla optimisti ja suuntautua tulevaisuuteen. Nyt on hyvä aika harjoitella muutama viikko ennen Varsinais-Suomen rastipäiviä ja elokuun-syyskuun isompia kisoja. Jos niistä saisi vaikka muutaman kisan onnistumaan niin, että rankeeraus muodostuisi tältä vuodelta kuitenkin kohtuulliseksi.

Tosiaan Jukolan viesti oli tänä viikonloppuna Jämsässä. Oma osuus oli kuutonen ja oma startti oli odotettavissa aamun ja yhteislähdön rajamaastossa.

Päivällä katselin jo tiiviisti telkkarista Venlojen viestiä. Maasto ja gps-palat näyttivät vaativilta (mm. A-M Fincken virhe rinnerastilla). Toisaalta Janne Salmi sanoi, että maasto ei ole samalla tavalla vaativaa kuin viime vuosien Jukolan viesteissä.

Olin liikkeellä sellaisella taktiikalla, että olin Tampereella yötä ja ”herätys” oli kello 02. Siitä sitten siirryin kilpailukeskukseen Jämsänkoskelle. Taktiikka oli hyvä, pidempäänkin olisi tietty voinut nukkua, mutta täytyyhän sitä nyt Jukolassa olla kisojakin seuraamassa.

Ajellessa oli todella hiljaista siinä kolmen maissa yöllä. Kuuntelin radiosta erittäin hyvää Jukola-radiolähetystä, jossa asiantuntijana oli Seppo Väli-Klemelä.

Pääsin kisapaikalle hyvin ja laitoin auton epäviralliseen parkkiin varsin lähelle kilpailukeskusta. Jännä, että Jukolassa sai auton lähemmäs kuin monissa kansallisissa. Siitä sitten hakemaan numerolappua Hiidenkiertäjien tuulisuojasta. Seurasin kisoja ja katselin kännykästä, miten oman joukkueen suoritus etenee. Kävin syömässä aamupuuroa ison annoksen. Muukkonen oli samaan aikaan aamupuurolla.

Kartat odottavat ottajaansa.

Juttelin Vetelin Urheilijoiden pitkän yön juosseen urheilijan kanssa. Hän vaikutti väsyneeltä, mutta onnelliselta.

Sitten koitti aika, että edellisen osuuden viestinviejä oli leimaillut väliaikarasteilla. Näytti vahvasti siltä, että pääsisin starttaamaan ”viestinomaisesti” enkä joutuisi yhteislähtöön. Siirryin emit-luentaan, jossa yllätyksekseni toimitsija ilmoitti emitin olevan rikki. No ei siinä mitään, sain järjestäjiltä vuokra-emitin ja siirryin verryttelemään.

Notkuin puomilla ja seurailin tilannetta. Tulijat antoivat vihjeitä lähtijöille. Kompassisuunnan ja urien merkitystä korostettiin. Toiset sanoivat, että ”helppoa on”, toiset pitivät ”kivikkoa ja rinnettä vaativana”. Osalla joukkueista oli viestin jatkaja hukassa. Huudeltiin ja soiteltiin kännykällä. Jotkut juosseet olivat vihaisia kun lähtijä ei ollut paikalla.

Sitten huomasin HiKin punamustavalkoiset väri karttatelineillä. Sain kartan, tarkistin numeron huolella, ettei kävisi ns. pyrintöjä ja taittelin karttaa sopivaksi kun juoksin K-pisteelle. Huomasin, että alku oli varsin helppo ja ensimmäisen välin alku muistutti Jämin Suunnistusmaratonia kangasmetsineen. Välillä oli isoja muotoja jos jonkinlaista ja todella helppoa oli. Seuraavat välit olivat samoin helppoja. Monet radan väleistä olivat myös lyhyitä, joka vähensi vaativuutta.

Pyrin pitämään varsinkin alussa matkavauhdin sellaisena, että en mennyt hapoille mäissäkään. Toisekseen pyrin pitämään suunnasta koko ajan huolta. Tietty myös siitä, missä kohtaa olin menossa.

Suunnistus sujui oikein hyvin. Aikaisempien yhteislähtöjen ryysisten jälkeen tunnelma oli nyt aika tavalla erilainen. Metsässä ei nimittäin ollut valtavasti porukkaa. Sai mennä melko yksin, välillä tietty oli muitakin, mutta ei valtavasti.

Suunnistuksesta ei syntynyt kovinkaan paljon raportoitavaa. Yhtään hakua ei tullut, pari ehkä pientä kaarrosta. Sellaisia lakasmaisia ”40 sekunnin virheitä”. Jaksoin juosta yllättävänkin hyvin verrattuna esimerkiksi kauden aikaisempiin pitkän matkan kisoihin.

Lopussa oli sitten tämä hiekkakuoppasäksätys, jossa oli paljon polkuja. Ei ollut kovin vaikea sekään. Siellä hiekkakuopilla kuulin kuinka kilpailukeskuksessa soitettiin Europen ”Final Countdown”, tästä tuli hyvät lisäfiilikset.

Sitten oli vuorossa enää päätös siitä, kummalta puolen sähkökeskusta menen rastille. Venlojen viesti ratkesi tässä kun OK Pan Århusin Emma Klingenberg kiersi oikealta Haldenin Mari Fastingin valitessa vasemman kierron. Näin ollen tuntui järkevältä kiertää oikealta. Lisäsin vauhtia, koska loppu häämötti. Kuulin kuinka kilpailukeskuksessa soitettiin ”Eye of the Tiger”.

Lopussa vielä tiheikön läpi pari kertaa oikealle polulle ja leima 333 viimeiseltä rastilta. Kuittasin vielä tärkeitä sijoja loppuviitoituksella. Markus oli kameran kanssa viitoituksella. Joku yritti pyristellä vastaan loppusuoralla, mutta ei pystynyt vastaamaan väkevään kiriini.

Loppuviitoituksella kaikki pelissä.
Kuva: Markus.

Emit-tarkastuksessa tuli vapauttava päätös ja homma oli sitä myöten selvä.

Onnistuneen suorituksen jälkeen on hyvä virnuilla.
Kuva: Markus.

Kävin suihkussa, vastaan tuli maailman paras miessuunnistaja, hymyilevä Thierry Gueorgiou. Sain kartan HiKin leiripaikalta ja läksin pikku hiljaa kotiin. Kun kävelin autolle, kilpailukeskuksessa selkäni takana soi ”Sandstorm”.

Tosi hyvin siis meni sekä suunnistuksen että jaksamisen puolesta. Hyvät fiilikset jäi siitä, että tuli tähän paikkaan hyvä suoritus erittäin vaikean alkukauden jälkeen. Tällä kaudellahan on ollut näitä vaivoja, keskeytyksiä, huonoa suunnistamista ja jopa hylsy.

Tästä on hyvä jatkaa kautta vaivojen sallimissa rajoissa.

Gepsin laitan kun saan skannailtua.

On ollut taas tätä suunnistuskulttuuria tällä viikolla. Ensin tiistaina olin mukana järkkäämässä HiKi-rasteja Inkoossa. Isolla porukalla isot rastit järjestyi sujuvasti. Hienosti oli porukkaa – HiKi liikuttaa lohjalaisia laajalla rintamalla.

Torstaina kävin Raumalla puhekeikalla. Paluumatkalla poikkesin Paimiossa legendaarisilla Peimarin rasteilla. Maasto oli parin vuoden takainen Silja-rastimaasto. Ratamestarille kiitosta siitä, että oli vain vähän rasteja ja välit olivat pitkiä ja yksi oikein pitkä. Kun maastokin oli mitä mainioin, niin voi sanoa että sai suunnistaa koko kulttuurisetelin edestä.

Molempien em. isojen rastien järjestelyt pelasivat hienosti. Samalla viikolla on somessa keskusteltu siitä, kuinka seurat eivät seuraa metsään lähteviä suunnistajia. Joissakin tapauksissa näin varmaan onkin, mutta näissä kahdessa “korttisysteemi” pelasi hyvin ja metsään lähteneet tiedossa.

Jotensakin niin ne vastuut menee, että seura on velvollinen tilastoimaan ketkä lähtee ja katsomaan ettei kukaan jää metsään. Suunnistajan vastuulla on sitten se, että noudattaa järjestäjän ohjeita.

Tänään sitten oli Suunto Games. Voi voi, taas meni huonosti. Lähti ihan hyvin käyntiin pientä poukkoilua ykköselle mutta ei suurta. Sitten ihan mukiinmenevää suunnistusta useita välejä. Jaksoin hyvin ja silleen. Sitten ennen puoltaväliä tein major-virheen ja menin ihan väärään mäkeen. Sieltä keräilin sitten oikealle rastille vaikka homma oli käytönnössä ohi. Suunnistelin sitten eteenpäin, alkoi vähän väsyttämäänkin. Juomarastilla join kolme mukia vettä. Toka vikalla vedin ryteikköön, jossa ei tosiaankaan ollut sitä rastia mitä olin etsiskelemässä. Aattelin että taidanpa lähteä kotiin ja juoksin maaliin ja lähdin kotiin. Sellaista se on.

Se on silleen, että en jaksa juosta kun en ole jalkavaivojen takia pystynyt juoksemaan puoleen vuoteen. Jaloissa on kanssa kipuja jos jonkinlaisia. Ja sitten kun pakkaa tulemaan noita virheitäkin, niin tämä on tätä. Katselin juuri tuloksia, siellä oli pari suunnistajaa samalla aikamarginaalilla saanut tuloksen. Jos ja jos ei olis sitä isoa virhettä tullut niin ihan hyvää settiä tuosta olisi tullut.

Oli muuten Suunto-Gamesissa mahtava maasto ja hieno kilpailukeskus kun parkkiinkin pääsi käytännössä loppusuoran viereen. Helsingin Suunnistajille vielä respektiä siitä, että on todella hienot verkkosivut kisoilla. Mutta on myös Turun tämän viikonlopun kisoilla hienot sivut.

Ensi viikolla olisi Jämsä-Jukola, katsellaan mitä siitä sitten tulee.