Kisakalenterissa on ollut muutama viikko taukoa, mutta nyt päästiin taas tositoimiin. Perhe asetti rastipäiville peräti nelihenkisen joukkueen, ja paikan päällä Varsinaisessa Suomessa viivyttiin kisareissulla kaksi yötä. Katselin tuloksista, että yhtä isoja perhejoukkueita oli pari kolme, taisi “voittaja” tässä mielessä olla viisihenkinen perhejoukkue.
Kun perjantaina lähdettiin matkaa, Karjaa oli ukkosmyrskyn ja sitä seuranneen tulvan vuoksi valtakunnallisissa otsikoissa. Matkallamme huonoja kelejä riitti aina Paimioon saakka, mutta sitten alkoi kirkastua. Määränpäässä oli 27 astetta lämmintä ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta.
Kisapaikka oli siis Yläne (nykyään Pöytyä). Kilpailukeskus oli Kalikan leirintäalueella Pyhäjärven rannalla. On muuten iso järvi tämä Pyhäjärvi. Olin siellä vastarannalla muutama viikko sitten Eurassa suunnistamassa ja nyt oltiin siis toisella puolella.
Pyhäjärvi.
Isolla perhejoukkueella on omat kuvionsa. Varusteiden kanssa on aina pientä säätöä. Lähtöajat ovat keskeisessä roolissa. Pienimpiä pitää opastaa lähtöön ja tietty sitä aina haluaisi nähdä kun jälkikasvu juoksee maaliin.
Tällä kertaa maali ei ollut kilpailukeskuksessa, jotta suunnistajien ei tarvinnut ylittää vilkasliikenteistä tietä. Tämä oli hyvä ratkaisu ja järjestelyt toimivat hyvin. Tosin loppusuoralla oli niukanlaisesti porukkaa.
Oli kuuma! Tankkailin nestettä koko ajan ja mielessä oli viime vuoden rastipäivien jonkinlainen kuivahtaminen kun juomahuollossa oli hivenen toivomisen varaa.
Keskimatka
Saatettuani lapsia omiin lähtöihinsä pääsin itse tositoimiin. Strategiana oli taas kerran mennä mahdollisimman tarkasti. Niin, että koko ajan tietäisin missä ollaan menossa. Toinen prinsiippi oli pitää suunnasta kiinni koko ajan.
Homma toimi erinomaisesti. Suunnistus oli “edessä” ja tulin omille, oikeille rasteille suoraan. Kaikki toimi kuin unelma rastille nro. 10 saakka, jossa tein sen pakollisen, joka kisaan väkisinkin tulevan virheen.
Kymppivälillä vastaan tuli seurakaveri, joka oli jättänyt ysin väliin. “Harmitteli” tätä siinä mennessään ja ilmeisesti se sotki omia pasmojani sen verran, että viimeinen kallio ennen rastia oli väärä ja huomasin, että en tarkasti tiennyt, millä kalliolla olin. Siinä sitten pientä pyörimistä ja lopulta rastille muun liikenteen hivenen auttamana.
Loppu meni taas oikein hyvin, joskin olin aika väsynyt. Ajatukset juoksivat väkisinkin seuraavan päivän pidempään ja raskaampaan hellekisaan.
Keskimatka oli siis suurelta osin varsin onnistunutta toteutusta, ikävä herpaantuminen tuli yhdellä rastilla. Muuten suoritus olisi ollut kenties kaikkien aikojen eheintä suunnistusta. Eikä se liikkuminenkaan ihan tolkuttoman huonoa ollut.
Iltapäivällä tankkailin jäätelöllä, vissyllä, Gainomaksilla, riisillä ja sen sellaisella. Lisäksi kävin parisen kertaa uimassa. Saunomisessa ei ollut mitään järkeä nestetasapainon kannalta, mutta en pystynyt vastustamaan kiusausta kesästä nauttimisesta.
Pitkä matka
Pitkän matkan alla pitkälti samat kuviot kuin edellisenä päivänä. Lapsia vein lähtöön ja yhden maaliintulon ehdin nähdä itse.
Siinä odotellessa juttelin OK Raseborgin suunnistajan kanssa ja oli jännittävää seurata kuulutuksia toisen pojan ollessa mukana oman sarjansa kärkikamppailussa. Kilpailija yksi toisensa jälkeen menetti mahdollisuutensa murtautua terävimpään kärkeen. Näin perheeseen tuli kakkossija, joka voidaan lukea perheen parhaimpiin urheilusaavutuksiin moneen vuoteen.
Pojan kanssa tankkasimme vettä, samalla hanalla oli maajoukkuesuunnistaja Tuomo Mäkelä. Toinen paikalla ollut huippu oli naisten pääsarjassa juossut Saila Kinni.
Sitten olikin oma vuoro. Heti alkuun oli tehtävä valinta suoraan tai tien kautta. Lähdin tielle, eikä se varmaan ihan huono valinta ollut. Alussa oli vettä tarjolla lähes joka tienhaarassa ja otin sitä mukillisen aina kun tarjottiin. Ykkönen löytyi suoraan.
Kakkonen oli vähän paha, mutta pienellä korjausliikkeellä pääsin leimaamaan.
Kolmoselle oli tarjolla hieno kumpareiden sarja, jota seuraamalla pääsin lähelle rastia ja päätä pyörittelemällä lippu näkyi.
Neloselle oli lyhyt helppo väli ja vitoselle iso jyrkkä mäen nyppylä ohjasi suoraan. Vitosella oli yllättäen juomaa tarjolla ja kippasin taas mukillisen kurkkuun.
Suunta kohti kuutosta, mäen päälle. Ennen mäkeä oli alavaa tasaista jäkälikköä, jossa näkyvyys oli todella hyvä. Tuli mieleen, että harvinaisen hieno maastonkohta. Käyttäisin jopa sanaa kaunis.
Kaksi rastia helposti tältä mäeltä ja sitten kasille. Kasilla yhytin keltapaitaisen suunnistajan, joka oli samalla radalla. Menin edellä, hakkuuaukean reunalla vaihdoimme koodit ja totesimme olevamme samalla radalla. Reitinvalinta seuraavalla kuitenkin oli erilainen.
Itsellä oli suorempi reitinvalinta ja olin ensimmäisenä rastilla. Leimaus ja hiivin eteenpäin, yritin edetä niin, että en paljastaisi rastin paikkaa.
Kympille suunistin hienosti ja keltapaita hengitti niskaan. Rasti 11 oli helppo ja sinne tulimme keltapaidan kanssa yhdessä. Avasimme kartat täyteen mittaan ja huokaisimme nähdessämme erittäin pitkän välin. Keltapaita totesi, että “tässä on työmiehen väli” ja “löytyisikö tähän joku helppo ratkaisu”.
Keltapaita lähti tielle, itse lähdin suoraan. Suunnitelmani oli vetää linjan alta ja tien yli ja sitten “uuden hakkuun” kulmaan ja siitä sitten tarkasti eteenpäin.
Suunnitelma toimi aluksi hyvin. Mutta sitten en nähnyt mitään “uutta hakkuuta”. Siinä vaiheessa olin aika kevyin eväin liikkeellä, eli en tiennyt tarkasti missä olin.
Jatkoin matkaa ja yritin pitää suunnan hyvänä ja yritin lukea itseäni kartalle. Ojista ja tiheiköistä tämä melkein onnistuikin, mutta samaistin väärin.
Lopulta totesin, että homma on menossa pipariksi ja aloin korjata kurssia itäänpäin. Samalla paikalla tupsahti nuorehko miessuunnistaja, jonka selässä luki “New Zealand”. Katseemme kohtasivat ja molempien kasvoilta paistoi kysymys “Where are we?”. Vaihdoimme koodeja ja totesimme olevamme menossa samalle rastille.
Aikamme kompuroimme yhdessä, löysimme kiviä ja niiden perusteella parin samaistusvirheen jälkeen löysimme oikealle rastimäelle. Sielläkin vielä pyörittiin ja lopulta löyisin rastin. Huusin “It’s here!” ja “uusiseelantilainen” hölkkäsi kiitollisena paikalle.
Siitä sitten oli lyhyt matka maaliin ja juoksimme sinne tämän uuden kaverin kanssa jotakuinkin yhtä matkaa.
Maalissa kaikki leimat löytyivät ja kippasin vettä kurkkuun monta lasia. Käveltiin yhdessä kilpailukeskukseen. Paljastui, että kaveri olikin venäläinen, jolla oli Uuden-Seelannin maajoukkuepaita. Juteltiin siinä sitten suunnistusasioita, kuulin muun muassa, että Leonid Novikovin maailmanmestaruus ei ollut Venäjällä mikään yllätys, vaikka siitä yllätyksenä kisoissa puhuttiinkin.
Tankkailin kisan jälkeen nestettä, kävin uimassa ja lähdettiin kotimatkalle. Yksi pojista oli viipynyt maastossa vähän kauemmin ja oli siellä yhyttänyt MS Parman nuoren suunnistajan, jonka kanssa oli sitten ratkottu yhdessä suunnistustehtäviä.
Kustavintiellä jouduin vielä yllättäen “doping-testiin”, sillä poliisi pysäytti ja ohjasi levähdyspaikalle. Nopeutta oli sallittu määrä ja muutkin lukemat pelkkää nollaa, joten matka jatkui.
Lopuksi
Kisaviikonloppu oli todella hieno. Kelit suosivat ja oltiin isolla porukalla liikkeellä. Suunnistukseen yhdistyi mukavasti uimista. Maasto oli todella vaativa, Ryhmä nro 1:n SM-kisathan järjestettiin täällä parisen vuotta sitten. Katselin poikien karttoja ja voi kyllä sanoa, että aikuisillakin olisi ollut tekemistä esimerkiksi H12 sarjan ratojen kanssa.
Järjestelyt pelasivat mielestäni hyvin, erityisen hyvää oli se, että juoma oli pitkällä matkalla tarjolla runsaasti. Tosin alkumatkasta, mutta siinä sai sen verran tankattua, että nestettä riitti koko matkalle.
Suunnistin 95 prosenttisesti hyvin, mutta viikonloppuun mahtui kaksi isompaa virhettä. Voidaan kuitenkin sanoa, että suunnistus oli parasta tällä kaudella ja tästä on hyvä jatkaa jo tällä viikolla Kankaanpää-rastien keskimatkan ja seuraavan viikon AM-pitkän matkan merkeissä.
Keskimatkan reitti
Pitkän matkan reitti
Inoveista on lähtenyt kaksi nastaa! Takana näillä kengillä on 170 kilsaa suunnistusta.
