Kauden toiset kansalliset olivat Raumalla. Sukujuurista huolimatta Rasti-Lukon kisat ovat toistaiseksi jääneet “urallani” väliin.
Kisatunnelmaa haettiin lauantai-iltana jäähallilta, jossa Lukko kohtasi Tapparan. Play-offit näkyivät myös kilpailukeskukseen käveltäessä, sillä autoissa ja omakotitalojen pihoilla näkyi sinikeltaisia värejä.
Pakollinen kilpailukeskuskuva.
Kilpailusää oli varsin hyvä, joskin ennuste lupasi myöhemmin iltapäivällä huonompaa keliä. Kilpailukeskus oli koululla kaupungin laidalla, mutta maasto oli urbaaneista olosuhteista huolimatta oikein hyvä, eli pääosin radat kulkivat “kunnollisessa” metsässä.
Miten kisa sujui?
Ykkönen löytyi hyvin, juoksin polkua pitkin ja poikkesin polulta oikeassa kohdassa ja rusautin suoraan rastille. Kakkonen oli ongelmaton, luin karttaa tarkasti ja tien kautta rastille.
Kakkosella takaani lähtenyt minua kovempi juoksija sai minut kiinni. Ajattelin hyötyä hivenen “kyydistä”, koska tiesin hänen menevän samalle rastille. Kolmonen ei kuitenkaan mennyt kuin telkkä pönttöön ja päädyimme molemmat ihailemaan merimaisemia kallion laelle. Rasti löytyi pienen viiveen jälkeen.
Nelonen oli ongelmaton, luin karttaa tarkasti. Vitoselle punnerrettiin jyrkän mäen päälle, juoksin hivenen ohi oikean jyrkänteen ja palasin rastille.
Kuutoselle vähän pidempi väli, hyödynsin sähkölinjaa ja polkua ja suoraan rastille. Paikallista väestöä oli metsässä koirat irti, mutta säästyin hyökkäyksiltä.
Seiskalle menin ihan hyvin, usko loppui hivenen kesken ja lähdin koukkaamaan, vaikka olin etenemässä suoraan rastille. Pienen koukun jälkeen leimaus.
Kasi oli ongelmaton, ohitseni juoksi MS Parman suunnistaja kovalla kiireellä, mutta löysin rastin ennen häntä. Ysille ei ollut juuri mitäään luettavaa, mutta menin tarkasti suunnalla. Rastilla joku kysyi, missä rasti on ja sanoin, että tässähän se.
Kympille ihan hyvin, ajauduin hivenen rinteessä liian alas ja korjasin rastille. Rastille 11 pientä pulmaa, eli tulin ensin väärälle rastille, mutta oikea oli ihan vieressä.
Sitten iso virhe, eli lähtösuunta 180 astetta väärin. Onneksi huomasin noin 50 metrin juoksemisen jälkeen. Rasti 12 löytyi hyvin kun suunta oli oikea. Alkoi sataa ja ilma kylmeni.
Rastille 13 juostiin asutuksen läpi (tietysti sallittua reittiä pitkin). Suoraan rastille ja leimaus.
Rastille 14 sitten todella iso virhe. Etenin ihan hyvin, hyödynsin polkuja. Hirvi rymisteli vastaan, letkallinen lapsia tuijotti hirveä silmät ymmyrkäisinä. Etenin ihan hyvin, irtosin kalliomäestä viimeisellä etapille ennen rastia ja hukkasin suunnan. Homma meni pyörimiseksi ja minuutteja paloi todella paljon.
Yhytin tässä yhteydessä myös Paimion rastin miehen, joka neuvoi lajisääntöjä noudattaen eksyneitä lapsia, jotka olivat eksyneet rastireitiltä. Lopulta tiesin missä olin ja juoksin rastille. Siellä seurakaveri ihmetteli “missä ollaan”, kun löysin rastin, huusin “täällä” ja ilma oli kiitollisuutta sakeana.
Rastit 15 ja 16 ihan kohtalaisesti, jälkimmäiselle vähän koukkua. 17 oli pitkä väli, jolla pystyi hyödyntämään peltoja ja polkuja aika paljon. Tällä välillä yksi mies kysyi, missä pellolla ollaan ja nainen kysyi, saako pellolle mennä. Kyllä suunnistus on vuorovaikutuksellinen laji!
Viimeisen rastin kautta maaliin. Keli oli muuttunut huonoksi, satoi vettä ja oli kylmä. Paikat kohmeessa vaihdoin vaatteet ja läksin pois.
Aika paljon tuli virheitä ja yksi iso. Jääkiekkotermejä käyttäen suorituksessa oli kuitenkin paljon hyviä asioita. Mukana ollut poika suunnisti ensimmäistä kertaa ilman nauhaa ja teki hyvän suorituksen. Oli mm. “ottanut suunnan kallion korkeimmalta kohdalta suoraan rastille.”
Seuraavaksi sitten seurataan polkua LounaJukolaan eli ollaan Silja-Rasteilla.
Perinteinen kotimaisen suunnistuskauden avauskisa, klassinen Billnäsin keskimatka on kisattu. Kyseessä oli siinäkin mielessä merkittävä kisa, että vaihdoin sarjaa ja kilpailin ensimmäistä kerta H45-sarjassa. Takana on viisi vuotta suunnistusharrastusta sillä vakavuudella, että olen osallistunut kansallisiin kisoihin.
Harjoituskausi on ollut tavanomainen. Peruskunto on kohdillaan hiihdon ja pienimuotoisen juoksemisen myötä. Talven aikana olen käynyt myös salilla ja juossut juoksumatolla vetoja. Myönteistä on, että merkittäviä vammoja kauden alkaessa ei ole.
Kilpailuun oli ilmoittautunut noin 900 suunnistajaa, joka on käsittääkseni selvästi enemmän kuin yleensä. Syynä saattaa olla kevään hyvä eteneminen, sillä lumesta ei tänä vuonna ollut pelkoa, vaikka pientä takatalvea saatiinkin kokea juuri kisaviikolla.
Kisakeli oli oikein oivallinen, muutama aste lämmintä, eikä metsässä ollut kohtuuttoman märkää. Huomasin, että yksi suunnistaja oli pukeutunut peräti shortseihin ja hihattomaan paitaan.
Kisan kulku oli seuraavanlainen:
Ykkönen oli helppo, avoimessa maastossa mäen syrjässä ollut rasti. Seuraava rastiväli oli tyyppiesimerkki siitä, kuinka rastivälin alkuosalta oli mahdollisuus nähdä seuraava oleellinen maastonkohde, eli mäki, jonka rinteessä seuraava rasti oli. Mäki katosi näkyvistä kun etenin. Tästä ovat puhuneet mm. Nikulainen et. al kirjassaan Suunnistustaito.
Kakkoselle suunnistin tarkasti huomatakseni vain, että olin tullut vahingossa kolmoselle. Luin siis väärää rastiväliä. Onneksi kakkonen oli aika lähellä, joten virhettä tuli vain pienesti. Kakkosella leimattuani väli kolmoselle sujui sitten rapsakasti.
Nelosväli oli helppo, tietä, polkuja ja mäensyrjää pitkin suoraan rastille. Viitonen oli samoin helppo, juostiin peltoa pitkin ja sen jälkeen maasto oli varsin avointa rastille saakka.
Kuutonen oli helppo, pellosta pystyi tarkistamaan sijainnin, Seiska oli lyhyt väli avoimessa maastossa. Kasille oli myös helppoa, mäen päällistä pitkin suoraan rastille.
Radan loppuosa oli huomattavasti vaativampi, koska maasto oli erittäin pienipiirteistä. Ysille suunnistin varmistellen, eli en mennyt ihan suoraan. Kympille pääsin hyvin, koska etenin hitaasti ja pysyin koko ajan kartalla kiinni.
Rastiväli rastille 11 oli lyhyt, mutta juoksin toisen suunnistajan “vetämänä” hivenen “soiroon” vasemmalle ja virhettä tuli pari minuuttia.
Tässä suoritus hajosi ja seuraavalle rastille, joka oli myös vaativa, juoksin “toivotaan toivotaan”-tyylillä. Seurauksena pari minuuttia virhettä. Rastivälillä joku kysyi minulta “Var är vi?”.
Viimeinen rastiväli oli helppo, juoksin kohti kuulutusta ja muita suunnistajia oli menossa samaan suuntaan. Loppusuoralla oli samaan aikaan minua 3o vuotta nuorempia suunnistajia, joiden ohi kiihdytin ihan helposti.
Summa summarum. Rata oli suureksi osaksi melko helppo, loppu vaativampaa. Suunnistus oli suurelta osin ihan sujuvaa, suunnistus “pysyi edessä”, vaikka lopussa suorituksenhallinta hajosikin. Fyysiseltä kantilta katsottuna juoksu tuntui kohtuulliselta.
Olin siis ihan tyytyväinen kauden avaukseen. Tästä on hyvä jatkaa ja kisoja onkin nyt viikoittain muutaman viikon ajan. Seuraavaksi kisataan viikon päästä Raumalla.
Pois ajaessani huomasin tien varressa suunnistusblogisti Jorma Karvosen. Soitin äänitorvea, mutta Jorma ei tunnistanut “kollegaa”.
Ruotsissa järjestetään monia merkittäviä urheilutapahtumia, joihin suomalaiset osallistuvat laajasti. Näitä ovat esimerkiksi suunnistuksen Tiomila, Manna-viesti ja O-Ringen sekä Taalainmaalla Sälenistä Moraan hiihdettävä Vasaloppet-hiihto.
Vasaloppet-hiihto on noin 90 kilometrin mittainen Ruotsin hiihdettävä maailman suurin maastohiihtokilpailu. Osallistujien määrä on rajattu noin 16 000:een ja starttipaikat myydään vuosittain loppuun hetkessä. Tapahtuma on järjestetty ensimmäisen kerran vuonna 1922 ja se on historiansa aikana peruttu vain kolme kertaa.
Hiihtoon liittyy legenda, jonka mukaan Gustav Erikson yritti vuonna 1520 paeta Ruotsista Lyypekkiin, mutta Taalainmaan talonpojat lähettivät kolme hyvää hiihtäjää tavoittamaan hänet ja johtamaan Ruotsin talonpoikien nousua Tanskan kuningas Kristian II:a vastaan (lähde: Wikipedia).
Taalainmaan hevonen on suosituimpia Ruotsista ostettavia matkamuistoja.
Bussimatkalle olin varannut lukemiseksi Tyler Hamiltonin ja Daniel Coylen kirjan “Voittoja ja valheita”, joka oli erittäin mielenkiintoinen kertoen dopingin käytöstä ammattilaispyöräilijoiden keskuudessa. Lopetin kirjan paluumatkalla. Teemaan “sopivasti” liittyen, matkan jälkeisenä tiistaina uutisoitiin uudesta ammattipyöräilijän EPO-kärystä.
Moraan saavuttaessa kävimme ensin hakemassa numerolaput sekä hoitamassa “seedausta” eli lähtökarsinan parantamista. Parempi lähtökarsina auttaa välttämään alun ruuhkaa ja sitä kautta tulosta.
Pystyin alkutalven BotniaVasassa antamallani näytöllä nostamaan lähtökarsinaani kympistä seiskaan. Seedaus ei onnistunut etukäteen sähköpostilla, mutta kaikki sujui onneksi hyvin tiskillä. Osa porukasta seedasi myös epävirallisissa kisoissa tehdyillä suorituksilla. Sekin havaittiin, että ilman näyttöjä lähtökarsinan parantamista oli turha kysellä.
Suksien voiteluun oli tarjolla kaupallista apua.
Loppusuoraa.
Seedauksessa ja numerolappujen noudossa ei ollut ruuhkaa.
Maalialueella ei ollut tungosta, joskin lounassali oli täynnä.
Kävin lounaalla ja katsomassa loppusuoraa, hätäisimmät kokeilivat suksia.
Majoitus oli koulumajoituksena Malungissa, jonne saavuimme illansuussa. Voitelimme suksia ja lisäsin itsekin pienen hermokerroksen Universal-liisteriä kotona tehdyn voitelun päälle. Varusteiden tarkastamisen (jossa riittää arpomista) jälkeen oli aika mennä nukkumaan.
Hiihtopäivä
Herätys hiihtoaamuna oli kello 03.00, joskin heräsin “sisäisen kelloni” herättämänä jo kello 02.45. Yllätyksekseni olin saanut nukuttua 5-6 tunnin suht koht hyvät yöunet. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan Säleniin. Tie ruuhkautui pahasti lähtöpaikan lähestyessä. Vasaloppet on megatapahtuma pienellä paikkakunnalla järjestettäväksi.
Parkkipaikka muistutti kuraisuudessaan keväisen suunnistuskilpailun parkkipaikkaa. Veimme sukset lähtöpaikalle ja tunnustelimme olosuhteita. Ilman lämpötila oli pari astetta plussan puolella, mutta tuuli pisti hiihtäjiä miettimään pukeutumista pari piirua lämpimämpään suuntaan. Lähtökarsinoihin oli jonoa, mutta sisäänpääsy meni sujuvasti.
Suksien jättämisessä lähtökarsinaan oli monta tyyliä, omat sukseni kuvan keskellä. (Kuva: Thomas Metzner)
Allekirjoittanut lähtökarsinassa matkanjohtaja Kimin kanssa. Kimin numerolappu pullistelee tuulisissa olosuhteissa (Kuva: Thomas Metzner).
Pienen varusteiden säätämisen ja eväiden napostelun jälkeen veimme varustekassit kuljetukseen ja siirtyimme lähtöalueelle. Laitoin sukset jalkaan ja kokeilin ensimmäisen kerran pitoa. Tuntui siltä, että pitoa löytyi.
Pienet ohjatun jumpan jälkeen lähtö tapahtui hiljalleen liikkeelle lähtien. Lähtöalueella oli isoja sulamisvesilammikoita, joita hiihtäjien virta väisteli. Joukko eteni tasaisella melko hyvääkin vauhtia, välillä eteen ilmaantui aukkoja, joita pystyi hyödyntämään ohittamiseen.
Helikopterista vuonna 2011 kuvattu video antaa hyvän kuvan Vasaloppetin lähdöstä.
Ruuhka on laimea sana kuvaamaan ensimmäiseen nousuun syntynyttä hämminkiä, joka muodostui tuhansien hiihtäjien pakkautuessa jyrkkään mäkeen. Mäen alaosassa pystyi etenemään kahta eri väylää, joiden yhtyessä härdelli oli pahimmillaan. Mäen sivustat tuntuivat vetävän parhaiten, itse olin tietenkin keskellä. Oikea tekniikka edetä oli rytmittää haarakäynti edellä menevän kanssa samaan tahtiin. Hiihtäjien sukset takertuivat helposti toisiinsa. Kukaan ei yrittänytkään edetä kovin aggressiivisesti, koska se oli mahdotonta.
Mäki oli pitkä ja väylä ruuhkainen vielä mäen jälkeenkin. Ohitin mäen jälkeen vasenta reunaa jonkin verran. Tässä vaiheessa huomasin, että pipo oli tässä kelissä liikaa ja heitin sen ladun varteen. Ystävällinen takanani hiihtänyt ruotsalaismies huusi, koska luuli minun pudottaneen pipon vahingossa.
Jonkin ajan kuluttua alkoi olla väljempää, joskaan täysin yksin ei tarvinnut hiihtää missään vaiheessa. Laduille muodostoi ryhmiä, joita joutui ohittelemaan. Suositus oli, että vasemman puoleiset ladut olivat nopeaa etenemistä varten ja oikealla puolella olevat hitaampaa hiihtämästä varten. Käytännössä kaikki hiihtivät sitä latua, mikä kulloinkin näytti hyväkuntoisimmalta. Latua piti vaihtaa jatkuvasti.
Latujen kunto oli olosuhteista johtuen kehno. Suksi lähti jatkuvasti urista ja hiihtoasentoa joutui korjaamaan ja keskittymään suksien pitämiseen “ladulla”. Tähän kului tietenkin energiaa. Kaatumisia tasaisella tapahtui koko ajan latujen huonon kunnon vuoksi. Itse pysyin kuitenkin koko matkan pystyssä. Ladulla oli myös paljon sulamisvettä ja hiihtäjät joutuivat kiertämään lammikoita tai vaihtamaan “vesihiihtoon”.
Sauvat upposivat melko syvälle lumeen ja sauvarikkoja tapahtui matkan varrella paljon. Järjestäjät antoivat ladun varresta varasauvoja. Minulla oli sauvoissa varsin pienet sommat, isommat olisivat sopineet olosuhteisiin kenties paremmin. Tästä minulle kertoi yksi suomalaismies, jonka kanssa hiihtelin alkumatkasta samaa tahtia.
Luisto oli vaihteleva. Kun latu kulki kosteissa notkoissa, latu oli vetinen ja luisto oli olematon. Luisto oli parempi ladun kulkiessa varjoisemmalla puolella rinteitä tai kun tuuli oli jäähdyttänyt lunta. Sukseni luistivat yleensä yhtä hyvin kuin muilla, toisinaan joku laski alamäessä ohi.
Tuntui siltä, että eteen sattui jatkuvasti joku hitaampi hiihtäjä, joita joutui ohittamaan toiselta ladulta. Toisaalta ruuhkaa oli sen verran, että piti katsoa mihin väliin viereisellä ladulla etenevästä letkasta pääsi siirtymään. Eri kielisiä älähdyksiä tai kirouksia kuului sieltä täältä törttöilevien ladunvaihtojen seurauksena. Jälleen kerran tuli huomattua, että osa hiihtäjistä oli leppoisalla mielellä liikkeellä, osa hiihteli melko kireissä tunnelmissa.
Huolloissa oli helppo päästä järjestäjien antimien äärelle suuresta hiihtäjien määrästä huolimatta. Tarjolla olevat eväät olivat yllättävän niukat, sillä hiihtäjille tarjottiin pääosin urheilujuomaa, vettä ja PULLAA. Juomat olivat kaikki lämpimiä, kylmä juoma olisi myös maistunut välillä. Yhdellä juomapaikalla tyhjä juomamuki tarttui sukseni pohjaan ja selkä meni kramppiin sitä irrottaessani.
Myöhemmin huoltojen valikoimassa oli myös kahvia ja kuulemma lihalientä, mutta itse en tätä huomannut. Yhteistyökumppanien huoltopisteillä oli lisäksi tarjolla energiageeliä ja suklaapalloja. Myös musiikkia oli tarjolla, sekä elävänä, että “nauhalta”.
Ladun varressa oli virallisia voitelupisteitä ja myös villejä yrittäjiä. Esimerkiksi loppuvaiheessa suksien voitelu olisi maksanut 200 kruunua (mahdollisuus maksaa Visalla).
Alkuruuhkan jälkeen matkan etenemisestä kertovat kilometrikyltit alkoivat tulla vastaan tasaiseen tahtiin. Kelin ollessa nihkeä, kyltit, jotka kertoivat matkaan olevan jäljellä 85 kilometriä tuntuivat kuitenkin melko hurjilta. Ensimmäiset muutamat kymmenet kilometrit sujuivat hyvin, joskin kelistä johtuen matka tuntui etenevän ennemmin hitaasti kuin nopeasti.
Itselleni tuli musta hetki, kun hiihtoa oli takana noin 60 kilometriä. Energiavarastot olivat vähissä, vaikka olin ottanut omia energiageelejä huoltopaikoilla. Kitkuttelin eteenpäin, mutta eteneminen oli tuskallista. Pientä pyörtymisen uhkaa oli myös ilmassa. Tilanne oli samantyyppinen kuin Pirkan hiihdossa pari vuotta sitten.
Tässä vaiheessa viimeisestä lähtökarsinasta lähtenyt Hans saavutti minut. Samassa kohdassa hiihteli myös kuudennesta lähtökarsinasta lähtenyt Harald. Ohi hiihtäessään Hans kysyi “lähdemmekö mukaan”, mutta meillä kummallakaan ei juuri sillä hetkellä ollut haluja kovempaan vahdinpitoon.
Energiaa alkoi taas löytyä, kun matkaa oli jäljellä noin kymmenen kilometriä. Loppu oli lisäksi varsin alamäkivoittoista. Järjestäjät ajoivat myös uutta latua loppuun – uusi latu oli todella luistava.
Yleisöä oli ladun varressa koko matkan runsaasti kannustamassa äänekkäästi hiihtäjiä. Alkumatkasta yleisö oli tullut paikalle moottorikelkoilla. Ladun varteen oli viritelty tulia.
Viimeiset kaksi kilometriä kiertelivät Morassa, latu oli varsin heikko lumen vähyyden vuoksi. Loppusuoralla suksi luisti hyvin, rekisteröin tulostaululta ajan olevan noin 8.30, johon olin kohtalaisen tyytyväinen. Olo oli melko heikko heti maaliintultua, mutta suihkun ja syömisen jälkeen voimat alkoivat pikkuhiljaa palautua, eli “elämä voittaa”.
Loppuaika 8.35 oli nykykunnon mukainen. Sijoitukseni oli 6285. Vasaloppetin erityispiirteisiin kuuluu se, että mitalin saavat vain ne, jotka saapuvat maaliin ajassa, joka on voittajan aika + 50 %. Mitali jäi siis tällä kertaa saamatta.
Järjestelut olivat hyvät. Tuhansien hiihtäjien suihku- ja ruokailuruljanssi sujuivat hyvin non-stop-busseilla. Tulospalvelu oli myös varsin monipuolinen ja kattava väliaikoineen sekä seurantoineen. Oman maaliintulon voi etsiä SVT:n nettilähetyksestä. Matkan varrella oli myös näyttötauluja, joihin kotijoukot voivat lähettää terveisiä.
Kaikkien tultua maaliin ajelimme yöllä Tukholmaan, jossa oli muutaman tunnin mittainen yöpyminen ennen aamulaivaa kotiin.
Tulosten selailussa, jälkipelissä, spekuloinnissa sekä tulevien koitosten suunnittelussa riitti ohjelmaa koko matkan ajaksi. Katseet kääntyivät myös tulevaan, tavoitteet kovenivat ja matkat pitenivät, puhuttiin esimerkiksi rullasuksien hankkimisesta.
Vasaloppet oli ensikertalaiselle erittäin hieno kokemus. Osallistuminen ei ole vallan pieni ponnistus matkustamisen, vähäisten yöunien ja ruuhkien vuoksi. Lisäksi tänä vuonna keli itse hiihdossa oli vaativa lisäten reissun raskautta. Keskeyttäneitä oli kuulemma paljon ja kokeneet hiihtäjät muistelivat, että tällaisa keliä ei ole ennen koettu. Maaliin pääseminen pitkässä hiihdossa vaativissa olosuhteissa maksaa kuitenkin kaiken vaivan.
Todennäköisesti osallistuminen Vasaloppet-hiihtoon ei jäänyt viimeiseksi. Vaikka hiihdettävä matka on Pirkan hiihdossa sama, on Vasaloppet tapahtuman mittakaavan vuoksi aivan eri luokkaa.
Epilogi
Pitkään hiihtoon valmistautuminen antaa hyvää tavoitteellisuutta talven hiihtämiseen ja liikkumiseen yleisemmin. Tänä vuonna heikko talvi Länsi-Uudellamaalla teki valmistautumisesta hankalaa.
Kun tavoitteena ollut pitkä hiihto on hiihdetty, voi sukset hyvillä mielin laittaa talviteloille. Eikä niillä tänä vuonna kotimaisemissa enää mitään tekisikään. Edessä siintävät uudet haasteet, sillä suunnistuskauden alkuun on vain muutama viikko.
Samaan aikaan, kun Pirkan hiihdon hiihtäjät ovat olleet puolitoista tuntia matkalla, pohdiskelen Karjaalla viikon päässä edessä olevaa Vasaloppettia ja kulunutta talvea.
Lumitilanteessa on tänäkin talvena Suomessa ollut merkittävää alueellista epätasa-arvoa. Samalla kun sosiaalisesta mediasta on ollut mahdollisuus lukea lumitöiden tekemisen raskaudesta eri puolilla Suomea, vesi on Karjaalla ropissut ikkunalautaan. Talvi ei ole kaikille sama.
Hiihtobaanaa Karjaalla.
Hiihtokilsoja on tänä talvena kertynyt hieman yli 600. Saldo on saavutettu ilman pohjoisen leirejä. Hiihtolenkit ovat olleet keskimäärin 17 kilometrin mittaisia. Usein baana on ollut jäinen, märkä tai valon suhteen on joutunut tukeutumaan Lupineen. Lähes kaikki hiihtäminen on tapahtunut Västerbyn noin 2 km pitkällä tekolumibaanalla.
Pitkiä lenkkejä ei ole tullut hiihdettyä aikapulan vuoksi BotniaVasaa lukuunottamatta. Enkä ole myöskään hiihtänut “kovempia hiihtolenkkejä”.
Ellei yllättäviä sairastumisia tule, edessä on ensi viikonloppuna Vasaloppetin 90 kilometrin haaste. Osallistun tähän massahiihtoon ensimmäistä kertaa. Paransin lähtöruutuani BotniaVasan suoritukselle kympistä seiskaan, mutta ainakaan vielä ruotsalaiset järjestäjät eivät ole noteeranneet suoritustani ja vaihtaneet lähtöruutuani. Edessä saattaa siis olla manuaalinen “seedaus” paikan päällä ensi viikonloppuna.
Pitkien harjoitusten puute nakertaa hivenen itseluottamusta Vasaloppettin suhteen, mutta uskon selvittäväni reissusta kohtuullisesti. Keskeistä on ottaa alku rauhallisesti.Yhdestä Pirkan hiihdosta on muistissa tilanne, jossa voimat olivat vähissä ja vielä 40 kilsaa edessä.
Viimeistenkin lumen rippeiden sulaessa metsistä lähestyvä suunnistuskausi hiipii väkisinkin mieleen. Helmikuisessa metsässä on jo nyt ollut huhtikuisten suunnistuskauden aloitusten tunnelmaa. Billnäsin keskimatka, FinnSpring, Silja-rastit, Ankkurirastit ja muut kisat suunnistajan kevään kohokohtina ovat jo lähellä. Myös Jukolan viesti on tänä vuonna maantieteellisesti kotia lähellä ja LounaJukolan vahva somepresenssi erilaisina uusine ideoineen on pitänyt Jukolan mielessä.
Suunnistuskaudelle pitäisi olla hyvät lähtökohdat, kun juoksukunto on vähintäänkin kohtuullinen talven yli kestäneen juoksumatto-harjottelun ja yleiskunnon ylläpidon myötä. Karttaharjoituksia ei ole tullut tehtyä talven aikana, vaikka piti.
Reilun viikon päässä kattava Vasaloppettin raportti luettavissa tästä blogista.
Ensikertalaiset joutuvat Vasaloppetissa lähtemään viimeisestä lähtökarsinasta. Seurauksena on jumittuminen ruuhkaan. Lähtöasemia voi parantaa luokituskisoissa, joista yksi on Vöyrissä hiihdettävä 52 km pituinen BotniaVasan-hiihto. Perinteisellä tyylillä taitettavaan tapahtumaan osallistui tänä vuonna reilut 800 hiihtäjää.
Osallistuin BotniaVasan-hiihtoon ensimmäistä kertaa. Koska matkaa Vöyriin on Länsi-Uudeltamaalta melkoisesti, pysähdyin menomatkalla yhdeksi yöksi Pohjois-Satakuntaan, jossa tein perushuoltoa suksiin ja kävin ostamassa paikallisesta urheiluliikkeestä pidemmät sauvat. Nykyhiihdossahan tasatyönnön merkitys korostuu.
Suksien voitelu alkoi alkutalven voiteiden poistolla.
Uudet sauvat hankittu 50 % alennuksella.
Kilpailukeskuksena toimi Norvallan toimintakeskus, jonne saavuin hyvissä ajoin lauantai-iltana. Puitteet olivat tapahtumassa oivalliset, sillä lähtöpaikalle voi kävellä suoraan hotellitasoisesta majoituksesta. Kävin illalla kokeilemassa latua ja havaitsin suksen perusvoitelun toimivaksi.
Sukset odottavat hotellissa starttia.
Oman jännitysmomenttinsa suoritukseen toi Laina-myrsky, jonka ujelluksen kuulin Norrvallan nurkissa sunnuntain vastaisena yönä.
Starttiaamu valkeni myrskyisänä. Tuuli oli lähtöalueella erittäin kova lisäten pakkasen purevuutta. Pohdin sopivaa hiihtoasua ja lisäsin kelinmukaiset pitovoiteet suksien pohjiin.
Liput liehuvat Laina-myrskyn puhurissa.
Lähtökarsinassa osa hiihtäjistä oli varannut eturivin paikat suksillaan jo tuntia ennen lähtölaukausta. Hivuttauduin kakkoskarsinan ensimmäiseen kolmannekseen, jonne arvioin vauhtini sopivan.
Karkeistaen ykköskarsinassa olivat trikooasuiset hiihtäjät, kakkosessa trikoohousuiset, mutta yläosaan lämpimämmän takin varanneet ja kolmannessa ei-niin-ihonmyötäiseen asuun pukeutuneet hiihtäjät.
Lähdön tapahduttua ruuhka oli melkoinen hiihtäjien pakkautuessa ensimmäiseen mäkeen. Letkan keskivaiheilla kenelläkään ei ollut suuren suurta kiirettä ja eteneminen sujui sopuisasti.
Heti metsään päästyä kävi ilmi, että latu oli myrskyn vuoksi erittäin roskainen. Latu ei myöskään ollut yhtä jäinen kuin lähtöpaikalla. Hiihtäjät hakivat luistavampaa lunta latu-urien välistä. Lunta ei metsikössä ollut paljoa.
Alkutaival metsässä oli melko hidasta ja ruuhkaista etenemistä, vauhdinpidon mahdollisuudet paranivat metsäautoteille päästyä. Letkassa silti hiihdettiin ja perässähiihtäjät suksivat reippaasti edelläkävijän kannoille.
Otin alkumatkan aika rauhallisesti, olihan kunto sikäli arvoitus, että pitkät ja kovemmat hiihtolenkit olivat jääneet vähiin. Latu oli metsässä kulkiessaan edelleen roskainen ja aukeilla paikoilla oli tuiskannut kevyttä pakkaslunta latu-uralle. Alkumatkasta pelloilla oli todella kova vastatuuli. Numerolappu lepattaen taivallettiin eteenpäin.
Huoltopisteet urheilujuomineen ja mustikkakeittoineen tulivat vastaan sopivan tiheällä tahdilla. Huollon antimien lisäksi olin varannut mukaani kolme energiageeliä, jotka ”nautin” strategisesti sopivissa kohdissa. Oikeaoppisesti otin geelin ennen nesteen nauttimista.
Loppua kohti edetessä huoltopaikkojen valikoimaan ilmestyi myös suklaapaloja sekä suolakurkkua. Suklaa, mustikkasoppa, urheilujuoma ja suolakurkku muodostivat suussa mielenkiintoisen kestävyysurheiluun sopivan makuelämyksen.
Osalla huoltopisteitä oli melko mukavastikin porukkaa katsomassa. Yhdessä pisteessä oli jopa kuulutus ja kuulin nimeni ja seurani mainittavan.
Matkan edistymistä saattoi seurata kilometrin välein ladun varteen sijoitetuista kylteistä. Kun matkaa oli jäljellä 20 km, lisäsin vauhtia ja aloin napsia edellä hiihtäviä yksi kerrallaan kiinni. Ohittaminen oli osin haastavaa, koska yhtä useampaa kunnollista latu-uraa ei ollut koko aikaa tarjolla.
Olosuhteet paranivat loppua kohti, sattuipa jollekin aukealle myös myötätuulta. Aurinkokin paistoi lopussa.
Lopun metsä-autoteillä lisäsin vielä hiukan vauhtia kun matkaa oli enää muutama kilometri. Kaksi kookasta miestä riuhtoi loppukilometreillä ohi enkä pystynyt vastaamaan vauhtiin. Kolmaskin meni ohi, mutta nousin tiukassa loppukirikamppailussa uudestaan ohi. Tästä kamppailusta vaihdettiin naureskellen muutama sana maaliviivan ylityksen jälkeen.
Maalialueelle laskiessani kuulin kuulutuksesta, että aikaa oli kulunut noin neljä tuntia. Olin tyytyväinen, koska olin ennakkoon ajatellut tähtääväni noin neljän tunnin aikaan. Matkan varrella en katsonut kertaakaan kelloa.
Kaiken kaikkiaan olin todella tyytyväinen suoritukseen. BotniaVasan-hiihdolle oli Vöyrissä hyvät puitteet, myrsky heikensi olosuhteita, mutta se ei näyttänyt ketään sanottavasti vaivaavan. Latuprofiili ei ollut vaativa.
Roskainen latu näkyi suksenpohjissa.
Puitteet majoituksineen ja huoltotoimintoineen olivat Norrvallassa erinomaiset. Suosittelenkin BotniaVasan-hiihtoa kaikille pitkän matkan hiihdosta kiinnostuneille. Nähtäväksi jää, minkälaiseen Vasaloppettin lähtökarsinaan rypistys Vöyrissä omalla kohdallani riittää.
