Mynämäen Suunnistajien järjestämä Oravatonni on yksi kisakalenterin vakiokisoista. Olen osallistunut tähän kilpailuun varmaankin jo viitenä peräkkäisenä vuotena. Maasto on Oravatonnissa ollut usein vähän helpompaa kuin monessa muussa kisassa, järjestelyt ovat aina hyvät ja kesämökin läheisyys tekee kisamatkoista kohtuullisia.
Matkalla kisapaikalla poikkesin ostamassa vettä Mynämäen SEO:lla, jossa yhteiskunnallinen keskustelu oli vilkasta heti aamulla.
Kilpailukeskus oli helposti lähestyttävä, parkista oli loppusuoran varteen vain muutama sata metriä. Olin paikalla niin, että vaatteiden vaihtamisen jälkeen sainkin jo lähteä lähtöpaikalle.
Lähtöpaikka oli ison pellon laidalla. Edessä häämötti rinne. Huomasin, että seuraavalla lähtöminuutilla lähti oman sarjani suunnistaja, jonka tiesin tasoltaan olevan kohtalaisen lähellä minua.
Ykkösväli oli melko pitkä. Edessä oli aluksi tiheikkö, jota lähdin kiertämään vasemmalta. Tulin polulle ja ohitin soranottopaikat. Etenin kohti kalliojyrkänteitä ja seurasin kalliorinnettä kohti rastia. Lähestyin rastia hallitusti, mutta yhtäkkiä huomasin edessäni jälkeeni lähteneen saman sarjan suunnistajan. Tulimme rastille samaan aikaan.
Aloitin peesauksen, koska vauhtimme oli hyvin samanlainen. Olisi vaikeaa irrota samaan vauhtia etenevästä suunnistajasta ja toisaalta olisi hullua jäädä jättämään väliä.
Pystyin lukemaan karttaa hyvin tässä vauhdissa. Tulimme kakkoselle ja jatkoimme kolmoselle. Sitten kohti nelosta tien kautta. Irtosimme tieltä polulle ja nousimme rinteeseen. Suoraan rastille.
Viitonen oli helppo, ensin hakkuuaukean ja pellon välistä ja sitten läpi tiheikön suoraan rastille.
Kuutonen oli pidempi ja hankalampi väli koska mentiin mäen yli. Lähdimme suoraan. Tulimme kalliojyrkänteiden jonon kohdalle ja suunta alkoi kääntyä liiaksi oikealle. Huusin tästä “kaverille” ja korjasimme suuntaa etelään. Ylitimme mäen ja tulimme melko hyvin rastin kohdalle. Päätä pyörittelemällä rasti löytyi louhikosta.
Sitten jälleen tykitystä tietä pitkin ja nousu rinteeseen erittäin pienipiirteiselle alueelle. Tulimme suoraan rastille. Seuraava lyhyt väli varovaisesti ja suoraan rastille.
Ysille oli pidempi väli, lähestyimme sitä jousipyssyn kaaren muotoisella reitillä. Tulimme mastolle, josta oli helppo juosta rastille, jolla oli melko paljon liikennettä.
Kymppi oli helppo tien vieressä. Rastille 11 ylitettiin ensin teiden väliin jäävä metsäkaistale ja sitten juostiin tietä pitkin. Pellon reunaa, kuviorajaa ja suoraan rastille.
Seuraava väli lyhyt ja helppo. Rastille 13 pidempi väli, ensin hakkuuaukean yli, alamäkeen ja suon yli. Tulimme hiukan rastista oikealle, mutta paikka oli selvä. Pienellä dialogilla suoraan omalle rastille.
Rastille 14 tarjottiin taas tietä tossun alle. Ensin tietä, sitten pellon reunaa ja tiheikköön. Olenko väärässä kun sanon, että Varsinais-Suomessa on tapana laittaa viimeiset rastit tiheikköön? Kaksi tiheikkörastia löytyivät hyvin.
Seuraava rasti hienossa “vanhassa metsässä” jossa oli samettisen pehmeä sammalpohja. Helposti suoraan rastille. Sitten vain kohti kuulutusta ja viimeistä rastia.
Loppusuoralla kiristin “kaverin” rinnalle, joka huomasi yritykseni ja kiristi tahtia. En pystynyt vastaamaan ja jäin loppusuoralla 10 metriä löysätessäni tahtia.
Maalin jälkeen kättelin “yhteistyökumppania” ja vaihdoimme muutaman sanan. Olen ennenkin juossut samaan tahtiin saman kilpakumppanin kanssa, mutta aina jäänyt kyydistä. On merkittävää, että tällä kertaa pysyin hyvin kyydissä ja pystyin vielä suunnistamaankin. Vauhti oli varsin lähellä maksimia, mitä pystyn suunnistuksellisesti metsässä etenemään.
Näin on tämän kauden ja syksyn kansalliset kisattu. Edessä on vain Raatojuoksu ennen talven hiihto- ja harjoittelukautta.







