Category: Kisaraportit

Viime viikonlopun kisoissa suunnistus sujui varsin hyvin parista mojovasta virheestä huolimatta. Niinpä oli helppo arvata, että tänä viikonloppuna oltiin taas toisessa äärilaidassa. Eli ei sujunut lainkaan.

Kilpailukeskukseen kuljettiin viljapellon läpi.

Tapahtumapaikkana Kankaanpää-rastit, maasto parin vuoden takainen SM-maasto. Päivä oli kuuma ja kisat todella pienet osallistujien määrällä mitattuna.

Vein pojan lähtöön ja juoksin omaan, toisessa suunnassa olleeseen lähtöön. Ehdin ihan hyvin muutaman minuutin marginaalilla.

Ykkösväli oli helppo, mutta pummasin jo sitäkin etsien rastia rinteestä liian aikaisin.

Kakkoselle pääsin kohtuullisesti, mutta oli kyllä vaikeuksia päästä sinuiksi kartan kanssa. Sama vaikeus jatkui kolmoselle mennessä, jossa aloin lukea rastiväliä edempää kuin missä olin, mutta huomasin sitten virheeni. Kolmoselle reitinvalinta oli jokatapauksessa liian suora, rastinotto olisi ollut helpompi alemmalla reitillä. Koukkua siis kolmoselle.

Nelosväli oli helppo ja siinä ei sentään ollut ongelmaa.

Viitonen oli pitkä väli. Vedin ihan hyvin, lopussa kaarsin liikaa oikealle, vaikka olisi ollut mahdollisuuksia ottaa tukevaa kirkontornia rinteessä olevista kivistä ja jyrkänteestä.

Kuutoselle helppoa, mutta samaistin väärin suon reunassa olevat kivet ja muut jutut.

Seiskalla oli peitteisyyttä ja juoksin vähän ohi.

Kasille sitten taas onnistuneesti.

Ysille pitkä väli, lähtö ja alku ihan ok. Sitten oksa iski silmään ja piilolinssi lensi mäkeen. Tuskin se silti oli syynä loppurastivälin tunarointiin. Juoksin hälläväliä tyyliin ja aloin kaartaa etelään, sitten en enää tiennyt missä olin ja haahuilin siellä aikani.Nyt kun katsoo gepsiä niin siellä olisi ollut varsin hyviä paikannuspisteitä tarjolla.

Samassa maastonkohdassa oli ainakin puolentusinaa suunnistajaa kyselemässä “missä ollaan”, enkä minä ainakaan osannut neuvoa.

Alkoi olemaan kiire, sillä kyyti kotiin painoi päälle. Niinpä lähdin hakeutumaan kohti maalia. Gepsistä näkyy, että melkein löysin vahingossa sille ysille.

Sitten nopeat pesu ja kotimatkalle.

Näin. Paremmalla keskittymisellä olisi ollut ihan helppo rata. Mikä lie, mahtoiko loman loppuminen haitata ajatuksia. Peitteinen maasto ei antanut armoa kun suunnistin huolimattomasti.

Viikon päästä sitten uusi yritys AM-pitkällä.

Kisakalenterissa on ollut muutama viikko taukoa, mutta nyt päästiin taas tositoimiin. Perhe asetti rastipäiville peräti nelihenkisen joukkueen, ja paikan päällä Varsinaisessa Suomessa viivyttiin kisareissulla kaksi yötä. Katselin tuloksista, että yhtä isoja perhejoukkueita oli pari kolme, taisi “voittaja” tässä mielessä olla viisihenkinen perhejoukkue.

Kun perjantaina lähdettiin matkaa, Karjaa oli ukkosmyrskyn ja sitä seuranneen tulvan vuoksi valtakunnallisissa otsikoissa. Matkallamme huonoja kelejä riitti aina Paimioon saakka, mutta sitten alkoi kirkastua. Määränpäässä oli 27 astetta lämmintä ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta.

Kisapaikka oli siis Yläne (nykyään Pöytyä). Kilpailukeskus oli Kalikan leirintäalueella Pyhäjärven rannalla. On muuten iso järvi tämä Pyhäjärvi. Olin siellä vastarannalla muutama viikko sitten Eurassa suunnistamassa ja nyt oltiin siis toisella puolella.

Pyhäjärvi.

Isolla perhejoukkueella on omat kuvionsa. Varusteiden kanssa on aina pientä säätöä. Lähtöajat ovat keskeisessä roolissa. Pienimpiä pitää opastaa lähtöön ja tietty sitä aina haluaisi nähdä kun jälkikasvu juoksee maaliin.

Tällä kertaa maali ei ollut kilpailukeskuksessa, jotta suunnistajien ei tarvinnut ylittää vilkasliikenteistä tietä. Tämä oli hyvä ratkaisu ja järjestelyt toimivat hyvin. Tosin loppusuoralla oli niukanlaisesti porukkaa.

Oli kuuma! Tankkailin nestettä koko ajan ja mielessä oli viime vuoden rastipäivien jonkinlainen kuivahtaminen kun juomahuollossa oli hivenen toivomisen varaa.

Keskimatka

Saatettuani lapsia omiin lähtöihinsä pääsin itse tositoimiin. Strategiana oli taas kerran mennä mahdollisimman tarkasti. Niin, että koko ajan tietäisin missä ollaan menossa. Toinen prinsiippi oli pitää suunnasta kiinni koko ajan.

Homma toimi erinomaisesti. Suunnistus oli “edessä” ja tulin omille, oikeille rasteille suoraan. Kaikki toimi kuin unelma rastille nro. 10 saakka, jossa tein sen pakollisen, joka kisaan väkisinkin tulevan virheen.

Kymppivälillä vastaan tuli seurakaveri, joka oli jättänyt ysin väliin. “Harmitteli” tätä siinä mennessään ja ilmeisesti se sotki omia pasmojani sen verran, että viimeinen kallio ennen rastia oli väärä ja huomasin, että en tarkasti tiennyt, millä kalliolla olin. Siinä sitten pientä pyörimistä ja lopulta rastille muun liikenteen hivenen auttamana.

Loppu meni taas oikein hyvin, joskin olin aika väsynyt. Ajatukset juoksivat väkisinkin seuraavan päivän pidempään ja raskaampaan hellekisaan.

Keskimatka oli siis suurelta osin varsin onnistunutta toteutusta, ikävä herpaantuminen tuli yhdellä rastilla. Muuten suoritus olisi ollut kenties kaikkien aikojen eheintä suunnistusta. Eikä se liikkuminenkaan ihan tolkuttoman huonoa ollut.

Iltapäivällä tankkailin jäätelöllä, vissyllä, Gainomaksilla, riisillä ja sen sellaisella. Lisäksi kävin parisen kertaa uimassa. Saunomisessa ei ollut mitään järkeä nestetasapainon kannalta, mutta en pystynyt vastustamaan kiusausta kesästä nauttimisesta.

Pitkä matka

Pitkän matkan alla pitkälti samat kuviot kuin edellisenä päivänä. Lapsia vein lähtöön ja yhden maaliintulon ehdin nähdä itse.

Siinä odotellessa juttelin OK Raseborgin suunnistajan kanssa ja oli jännittävää seurata kuulutuksia toisen pojan ollessa mukana oman sarjansa kärkikamppailussa. Kilpailija yksi toisensa jälkeen menetti mahdollisuutensa murtautua terävimpään kärkeen. Näin perheeseen tuli kakkossija, joka voidaan lukea perheen parhaimpiin urheilusaavutuksiin moneen vuoteen.

Pojan kanssa tankkasimme vettä, samalla hanalla oli maajoukkuesuunnistaja Tuomo Mäkelä. Toinen paikalla ollut huippu oli naisten pääsarjassa juossut Saila Kinni.

Sitten olikin oma vuoro. Heti alkuun oli tehtävä valinta suoraan tai tien kautta. Lähdin tielle, eikä se varmaan ihan huono valinta ollut. Alussa oli vettä tarjolla lähes joka tienhaarassa ja otin sitä mukillisen aina kun tarjottiin. Ykkönen löytyi suoraan.

Kakkonen oli vähän paha, mutta pienellä korjausliikkeellä pääsin leimaamaan.

Kolmoselle oli tarjolla hieno kumpareiden sarja, jota seuraamalla pääsin lähelle rastia ja päätä pyörittelemällä lippu näkyi.

Neloselle oli lyhyt helppo väli ja vitoselle iso jyrkkä mäen nyppylä ohjasi suoraan. Vitosella oli yllättäen juomaa tarjolla ja kippasin taas mukillisen kurkkuun.

Suunta kohti kuutosta, mäen päälle. Ennen mäkeä oli alavaa tasaista jäkälikköä, jossa näkyvyys oli todella hyvä. Tuli mieleen, että harvinaisen hieno maastonkohta. Käyttäisin jopa sanaa kaunis.

Kaksi rastia helposti tältä mäeltä ja sitten kasille. Kasilla yhytin keltapaitaisen suunnistajan, joka oli samalla radalla. Menin edellä, hakkuuaukean reunalla vaihdoimme koodit ja totesimme olevamme samalla radalla. Reitinvalinta seuraavalla kuitenkin oli erilainen.

Itsellä oli suorempi reitinvalinta ja olin ensimmäisenä rastilla. Leimaus ja hiivin eteenpäin, yritin edetä niin, että en paljastaisi rastin paikkaa.

Kympille suunistin hienosti ja keltapaita hengitti niskaan. Rasti 11 oli helppo ja sinne tulimme keltapaidan kanssa yhdessä. Avasimme kartat täyteen mittaan ja huokaisimme nähdessämme erittäin pitkän välin. Keltapaita totesi, että “tässä on työmiehen väli” ja “löytyisikö tähän joku helppo ratkaisu”.

Keltapaita lähti tielle, itse lähdin suoraan. Suunnitelmani oli vetää linjan alta ja tien yli ja sitten “uuden hakkuun” kulmaan ja siitä sitten tarkasti eteenpäin.

Suunnitelma toimi aluksi hyvin. Mutta sitten en nähnyt mitään “uutta hakkuuta”. Siinä vaiheessa olin aika kevyin eväin liikkeellä, eli en tiennyt tarkasti missä olin.

Jatkoin matkaa ja yritin pitää suunnan hyvänä ja yritin lukea itseäni kartalle. Ojista ja tiheiköistä tämä melkein onnistuikin, mutta samaistin väärin.

Lopulta totesin, että homma on menossa pipariksi ja aloin korjata kurssia itäänpäin. Samalla paikalla tupsahti nuorehko miessuunnistaja, jonka selässä luki “New Zealand”. Katseemme kohtasivat ja molempien kasvoilta paistoi kysymys “Where are we?”. Vaihdoimme koodeja ja totesimme olevamme menossa samalle rastille.

Aikamme kompuroimme yhdessä, löysimme kiviä ja niiden perusteella parin samaistusvirheen jälkeen löysimme oikealle rastimäelle. Sielläkin vielä pyörittiin ja lopulta löyisin rastin. Huusin “It’s here!” ja “uusiseelantilainen” hölkkäsi kiitollisena paikalle.

Siitä sitten oli lyhyt matka maaliin ja juoksimme sinne tämän uuden kaverin kanssa jotakuinkin yhtä matkaa.

Maalissa kaikki leimat löytyivät ja kippasin vettä kurkkuun monta lasia. Käveltiin yhdessä kilpailukeskukseen. Paljastui, että kaveri olikin venäläinen, jolla oli Uuden-Seelannin maajoukkuepaita. Juteltiin siinä sitten suunnistusasioita, kuulin muun muassa, että Leonid Novikovin maailmanmestaruus ei ollut Venäjällä mikään yllätys, vaikka siitä yllätyksenä kisoissa puhuttiinkin.

Tankkailin kisan jälkeen nestettä, kävin uimassa ja lähdettiin kotimatkalle. Yksi pojista oli viipynyt maastossa vähän kauemmin ja oli siellä yhyttänyt MS Parman nuoren suunnistajan, jonka kanssa oli sitten ratkottu yhdessä suunnistustehtäviä.

Kustavintiellä jouduin vielä yllättäen “doping-testiin”, sillä poliisi pysäytti ja ohjasi levähdyspaikalle. Nopeutta oli sallittu määrä ja muutkin lukemat pelkkää nollaa, joten matka jatkui.

Lopuksi

Kisaviikonloppu oli todella hieno. Kelit suosivat ja oltiin isolla porukalla liikkeellä. Suunnistukseen yhdistyi mukavasti uimista. Maasto oli todella vaativa, Ryhmä nro 1:n SM-kisathan järjestettiin täällä parisen vuotta sitten. Katselin poikien karttoja ja voi kyllä sanoa, että aikuisillakin olisi ollut tekemistä esimerkiksi H12 sarjan ratojen kanssa.

Järjestelyt pelasivat mielestäni hyvin, erityisen hyvää oli se, että juoma oli pitkällä matkalla tarjolla runsaasti. Tosin alkumatkasta, mutta siinä sai sen verran tankattua, että nestettä riitti koko matkalle.

Suunnistin 95 prosenttisesti hyvin, mutta viikonloppuun mahtui kaksi isompaa virhettä. Voidaan kuitenkin sanoa, että suunnistus oli parasta tällä kaudella ja tästä on hyvä jatkaa jo tällä viikolla Kankaanpää-rastien keskimatkan ja seuraavan viikon AM-pitkän matkan merkeissä.

Keskimatkan reitti

Pitkän matkan reitti

Inoveista on lähtenyt kaksi nastaa! Takana näillä kengillä on 170 kilsaa suunnistusta.

Epäonnistuneen suorituksen jälkeen on hyvä irvistää.
Kuva: Karjaan Ura.

Kausi jatkuu totutunlaisen heikkona. Eilen Karjaa-rasteilla suoritus lähti erinomaisesti käyntiin. Aina jännittävä ensimmäinen rasti löytyi loistavasti ja homma oli hallussa aina kolmoselle saakka.

Sitten ratamestari oli laittanut pitkän välin. Sekin lähti kulkemaan aluksi hyvin, pysyin suunnassa ja jyvällä siitä, missä olin menossa. Olin juossut väliä noin 3/4 kun rymysin jossain ryteikössä ja nousin mäelle. Kartasta näkyi, että hakkuuaukean laitaa pitäisi seurata ja niinpä seurasin. Tosin väärän hakkuuaukean ja ajauduin pahasti sivuun. Kompassin katsominen unohtui.

Löysin itseni joltain tieltä, josta en paikantanut itseäni. Tie oli osin kartan ulkopuolella. Kuljeskelin aikani edes takaisin ja näin jopa asutusta. Mietin pitäisikö juosta johonkin taloon nastareilla sisään kysymään missä ollaan? Aikaa paloi noin puoli tuntia ihmetellessä. Siinä ajassa olisi keittänyt vaikka kahvit ja lukenut Hesarin.

Aikani kuljeskelin ja hoksasin missä olin. Aika kaukana rastilta. Ajattelin, että nyt olisi hyvä aika keskeyttää. Päätin kuitenkin jatkaa, ainakin osan matkaa. Alkoikin sitten sujumaan ihan hyvin. Loppuradalla liput halkesivat ihan mukavasti. Myönteistä oli myös se, että jaksoin juosta kohtalaisesti. Väliajat olivat omalla tasolla ihan hyviä.

Maalissa talkooporukalla oli jo kilpailukeskuksen purku mielessä, joidenkin vanhempien sarjojen suunnistajia vielä odoteltiin maaliin. Kokoilin kamat ja lähdin maaliin.

Typerä virhe tuli tehtyä. Kun loikkasin alas kalliolta huomasin ojan, jota ei ollut kartassa. Siitä olisi pitänyt vetää johtopäätökset, että olin väärällä kalliolla. Toimintamalli tiellä oli myös typerä. Olisi pitänyt tulla samoja jälkiä takaisin tieltä, eikä alkaa ravaamaan sitä edestakaisin.

No, MM-katsastuksissa kävi joillekin maajoukkuesuunnistajilla ihan yhtä heikosti.

Kilpailu tarjosi myös myönteisiä kokemuksia, sillä muut 3 joukkueen jäsenistä suunnistuvat hyvin. On jännittävää odottaa loppusuoralla porukoita maaliin ja tulee hyvät fiilikset kun maaliin tullaan niissä rajoissa, että suunnistaja on itse tyytyväinen.

Urheilijan on hyvä olla optimisti ja suuntautua tulevaisuuteen. Nyt on hyvä aika harjoitella muutama viikko ennen Varsinais-Suomen rastipäiviä ja elokuun-syyskuun isompia kisoja. Jos niistä saisi vaikka muutaman kisan onnistumaan niin, että rankeeraus muodostuisi tältä vuodelta kuitenkin kohtuulliseksi.

Tosiaan Jukolan viesti oli tänä viikonloppuna Jämsässä. Oma osuus oli kuutonen ja oma startti oli odotettavissa aamun ja yhteislähdön rajamaastossa.

Päivällä katselin jo tiiviisti telkkarista Venlojen viestiä. Maasto ja gps-palat näyttivät vaativilta (mm. A-M Fincken virhe rinnerastilla). Toisaalta Janne Salmi sanoi, että maasto ei ole samalla tavalla vaativaa kuin viime vuosien Jukolan viesteissä.

Olin liikkeellä sellaisella taktiikalla, että olin Tampereella yötä ja ”herätys” oli kello 02. Siitä sitten siirryin kilpailukeskukseen Jämsänkoskelle. Taktiikka oli hyvä, pidempäänkin olisi tietty voinut nukkua, mutta täytyyhän sitä nyt Jukolassa olla kisojakin seuraamassa.

Ajellessa oli todella hiljaista siinä kolmen maissa yöllä. Kuuntelin radiosta erittäin hyvää Jukola-radiolähetystä, jossa asiantuntijana oli Seppo Väli-Klemelä.

Pääsin kisapaikalle hyvin ja laitoin auton epäviralliseen parkkiin varsin lähelle kilpailukeskusta. Jännä, että Jukolassa sai auton lähemmäs kuin monissa kansallisissa. Siitä sitten hakemaan numerolappua Hiidenkiertäjien tuulisuojasta. Seurasin kisoja ja katselin kännykästä, miten oman joukkueen suoritus etenee. Kävin syömässä aamupuuroa ison annoksen. Muukkonen oli samaan aikaan aamupuurolla.

Kartat odottavat ottajaansa.

Juttelin Vetelin Urheilijoiden pitkän yön juosseen urheilijan kanssa. Hän vaikutti väsyneeltä, mutta onnelliselta.

Sitten koitti aika, että edellisen osuuden viestinviejä oli leimaillut väliaikarasteilla. Näytti vahvasti siltä, että pääsisin starttaamaan ”viestinomaisesti” enkä joutuisi yhteislähtöön. Siirryin emit-luentaan, jossa yllätyksekseni toimitsija ilmoitti emitin olevan rikki. No ei siinä mitään, sain järjestäjiltä vuokra-emitin ja siirryin verryttelemään.

Notkuin puomilla ja seurailin tilannetta. Tulijat antoivat vihjeitä lähtijöille. Kompassisuunnan ja urien merkitystä korostettiin. Toiset sanoivat, että ”helppoa on”, toiset pitivät ”kivikkoa ja rinnettä vaativana”. Osalla joukkueista oli viestin jatkaja hukassa. Huudeltiin ja soiteltiin kännykällä. Jotkut juosseet olivat vihaisia kun lähtijä ei ollut paikalla.

Sitten huomasin HiKin punamustavalkoiset väri karttatelineillä. Sain kartan, tarkistin numeron huolella, ettei kävisi ns. pyrintöjä ja taittelin karttaa sopivaksi kun juoksin K-pisteelle. Huomasin, että alku oli varsin helppo ja ensimmäisen välin alku muistutti Jämin Suunnistusmaratonia kangasmetsineen. Välillä oli isoja muotoja jos jonkinlaista ja todella helppoa oli. Seuraavat välit olivat samoin helppoja. Monet radan väleistä olivat myös lyhyitä, joka vähensi vaativuutta.

Pyrin pitämään varsinkin alussa matkavauhdin sellaisena, että en mennyt hapoille mäissäkään. Toisekseen pyrin pitämään suunnasta koko ajan huolta. Tietty myös siitä, missä kohtaa olin menossa.

Suunnistus sujui oikein hyvin. Aikaisempien yhteislähtöjen ryysisten jälkeen tunnelma oli nyt aika tavalla erilainen. Metsässä ei nimittäin ollut valtavasti porukkaa. Sai mennä melko yksin, välillä tietty oli muitakin, mutta ei valtavasti.

Suunnistuksesta ei syntynyt kovinkaan paljon raportoitavaa. Yhtään hakua ei tullut, pari ehkä pientä kaarrosta. Sellaisia lakasmaisia ”40 sekunnin virheitä”. Jaksoin juosta yllättävänkin hyvin verrattuna esimerkiksi kauden aikaisempiin pitkän matkan kisoihin.

Lopussa oli sitten tämä hiekkakuoppasäksätys, jossa oli paljon polkuja. Ei ollut kovin vaikea sekään. Siellä hiekkakuopilla kuulin kuinka kilpailukeskuksessa soitettiin Europen ”Final Countdown”, tästä tuli hyvät lisäfiilikset.

Sitten oli vuorossa enää päätös siitä, kummalta puolen sähkökeskusta menen rastille. Venlojen viesti ratkesi tässä kun OK Pan Århusin Emma Klingenberg kiersi oikealta Haldenin Mari Fastingin valitessa vasemman kierron. Näin ollen tuntui järkevältä kiertää oikealta. Lisäsin vauhtia, koska loppu häämötti. Kuulin kuinka kilpailukeskuksessa soitettiin ”Eye of the Tiger”.

Lopussa vielä tiheikön läpi pari kertaa oikealle polulle ja leima 333 viimeiseltä rastilta. Kuittasin vielä tärkeitä sijoja loppuviitoituksella. Markus oli kameran kanssa viitoituksella. Joku yritti pyristellä vastaan loppusuoralla, mutta ei pystynyt vastaamaan väkevään kiriini.

Loppuviitoituksella kaikki pelissä.
Kuva: Markus.

Emit-tarkastuksessa tuli vapauttava päätös ja homma oli sitä myöten selvä.

Onnistuneen suorituksen jälkeen on hyvä virnuilla.
Kuva: Markus.

Kävin suihkussa, vastaan tuli maailman paras miessuunnistaja, hymyilevä Thierry Gueorgiou. Sain kartan HiKin leiripaikalta ja läksin pikku hiljaa kotiin. Kun kävelin autolle, kilpailukeskuksessa selkäni takana soi ”Sandstorm”.

Tosi hyvin siis meni sekä suunnistuksen että jaksamisen puolesta. Hyvät fiilikset jäi siitä, että tuli tähän paikkaan hyvä suoritus erittäin vaikean alkukauden jälkeen. Tällä kaudellahan on ollut näitä vaivoja, keskeytyksiä, huonoa suunnistamista ja jopa hylsy.

Tästä on hyvä jatkaa kautta vaivojen sallimissa rajoissa.

Gepsin laitan kun saan skannailtua.

On ollut taas tätä suunnistuskulttuuria tällä viikolla. Ensin tiistaina olin mukana järkkäämässä HiKi-rasteja Inkoossa. Isolla porukalla isot rastit järjestyi sujuvasti. Hienosti oli porukkaa – HiKi liikuttaa lohjalaisia laajalla rintamalla.

Torstaina kävin Raumalla puhekeikalla. Paluumatkalla poikkesin Paimiossa legendaarisilla Peimarin rasteilla. Maasto oli parin vuoden takainen Silja-rastimaasto. Ratamestarille kiitosta siitä, että oli vain vähän rasteja ja välit olivat pitkiä ja yksi oikein pitkä. Kun maastokin oli mitä mainioin, niin voi sanoa että sai suunnistaa koko kulttuurisetelin edestä.

Molempien em. isojen rastien järjestelyt pelasivat hienosti. Samalla viikolla on somessa keskusteltu siitä, kuinka seurat eivät seuraa metsään lähteviä suunnistajia. Joissakin tapauksissa näin varmaan onkin, mutta näissä kahdessa “korttisysteemi” pelasi hyvin ja metsään lähteneet tiedossa.

Jotensakin niin ne vastuut menee, että seura on velvollinen tilastoimaan ketkä lähtee ja katsomaan ettei kukaan jää metsään. Suunnistajan vastuulla on sitten se, että noudattaa järjestäjän ohjeita.

Tänään sitten oli Suunto Games. Voi voi, taas meni huonosti. Lähti ihan hyvin käyntiin pientä poukkoilua ykköselle mutta ei suurta. Sitten ihan mukiinmenevää suunnistusta useita välejä. Jaksoin hyvin ja silleen. Sitten ennen puoltaväliä tein major-virheen ja menin ihan väärään mäkeen. Sieltä keräilin sitten oikealle rastille vaikka homma oli käytönnössä ohi. Suunnistelin sitten eteenpäin, alkoi vähän väsyttämäänkin. Juomarastilla join kolme mukia vettä. Toka vikalla vedin ryteikköön, jossa ei tosiaankaan ollut sitä rastia mitä olin etsiskelemässä. Aattelin että taidanpa lähteä kotiin ja juoksin maaliin ja lähdin kotiin. Sellaista se on.

Se on silleen, että en jaksa juosta kun en ole jalkavaivojen takia pystynyt juoksemaan puoleen vuoteen. Jaloissa on kanssa kipuja jos jonkinlaisia. Ja sitten kun pakkaa tulemaan noita virheitäkin, niin tämä on tätä. Katselin juuri tuloksia, siellä oli pari suunnistajaa samalla aikamarginaalilla saanut tuloksen. Jos ja jos ei olis sitä isoa virhettä tullut niin ihan hyvää settiä tuosta olisi tullut.

Oli muuten Suunto-Gamesissa mahtava maasto ja hieno kilpailukeskus kun parkkiinkin pääsi käytännössä loppusuoran viereen. Helsingin Suunnistajille vielä respektiä siitä, että on todella hienot verkkosivut kisoilla. Mutta on myös Turun tämän viikonlopun kisoilla hienot sivut.

Ensi viikolla olisi Jämsä-Jukola, katsellaan mitä siitä sitten tulee.