Lenkkeilyä Tallinnassa

Tosiaan olin pienellä työmatkalla Tallinnassa. Pari lenkkiä ehdin töiden lomassa juosta. Hienoja lenkkimaastoja. Vanhankaupungin kiveyksillä läpsyttely teki nilkoille hyvää.

Tuossa iltalenkissä alla kilomerivauhti on aika huono. Ilpo sen siitä oli laskenut tarkkana miehenä ja laittoi palautetta. Syynä huonoon keskivauhtiin oli kuitenkin se, että poikkesin satamassa markettiin ja etsiskelin jonkin aikaa matkamuistoja kotiin vietäväksi. Samalla taisi sykekin päästä laskemaan.

Mitä tästä opitaan? No se, että (raportoiva) kvantitatiivinen analyysi ilman selityksiä ja laadullista otetta on altis virhetulkinnoille. Kuten eräs metodiopettaja yliopistolla sanoi: “Kyllä sieltä regressioanalyysistä aina jotakin lukuja ulos tulee”.

Palauttelua kisojen jälkeen

Sen verran oli rankka tuo eGames-viikonloppu, että alkuviikko on mennyt palautellessa. Pohkeet erityisesti ovat vieläkin jumissa. Nilkoissa myös pientä kolotusta erilaisista vääntymisistä. Kämmenessä joku haava joka tuli kalliolla könytessä.

Eilen sitten ihan pientä juoksentelua pururadalla muutaman kilometrin verran ja tänään 20 km pyörällä (reitti alla).

Katselin harjoituspäiväkirjaa ja totesin, että 500 km on ylittynyt sekä juoksussa (504 km tarkka) että pyöräilyssä (504 km). Suunnistusratoja olen juossut 160 km ja pummit päälle. Hiihtoa tuli tämän vuoden puolella noin 400 km.

Olen analysoinut vielä viikonlopun kisoja. Tukena on ollut kirja “Suunnistusvalmennus” (Kärkkäinen ja Pääkkönen 1986). Tätä kirjaa on luettu kuulemma Turun suunnallakin innokkaasti. Kirjassa esitellään analyysivälineenä “virheanalyysilomake” (ks. mt. 315). Sen avulla voi sitten katsella, missä määrin virheet johtuivat esimerkiksi huolimattomuudesta, kiireestä, riskinotosta, toisista suunnistajista jne jne. Sen verran pitkä on tuo lomake, että sangen monet virheet vaanivat alati suunnistajia.

Pikaisen analyysin perusteella voi sanoa, että viime viikonlopun (ja oikeastaan useimmiten muutenkin) virheet tulevat liiasta kiireestä ja huolimattomuudesta.

Katselin eilen naisten Huippuliigan finaalin. Niin sitä vaan maailmanmestaritkin pummailivat samoilla kallioilla kuin allekirjoittanut. Tosin heillä pummit kestivät ehkö minuutin ja vähän päälle ja minulla kymmenen.

Katselin maanantaina Garminista vauhtia, kun juoksin todella hiljaa pitkin polkuja. Vauhti oli 7-8 min/km. Se olisi aika hyvä suunnistusvauhti… Jos taas Nokian kisassa puolentoista viikon päästä yrittäisi mennä tarkasti.

Torstaina sitten ohjelmassa pitkän matkan SM-kisojen koejuoksut ja varmaan kisaviikonlopun aamulla vielä lisää koejuoksua.

Happovetoja ja Hazardia

Viikonloppuna olin oikeissa töissä Varsinais-Suomessa. Eli auttamassa sukulaisten mökkityömaalla. Siinä sitten töiden päälle kävin juoksemassa vähän vetoja. Eli ensin alkuverkat, sitten 5 x 4 min veto 2 min palautuksella. Ja sitten lopuksi muutama kilometri lönköttelyä. Sykekäyrä ja nopeus alhaalla.

Kuviosta ilmenee, että vedon aikana syke huiteli noin 160:ssä ja vauhti oli noin 4 min pär kilometri. Harjoitus tuntui varsin hyvältä ja vedoissa oli vauhdin hurmaa. Näitä harkkoja pitäisi saada mahdutettua ohjelmaan kerran viikossa.

Lenkin jälkeen tarkastelin kriittisesti Adidaksiani ja totesin ne aika kuluneiksi. Ei ne paljon kestä, ehkä 600 km niillä on juostu.

Töiden ja lenkkeilyn lomassa mietiskelin Lappeenranta-seminaarin antia. Päällimmäisenä mieleen jäi Kaarina Hazardin esitelmä julkisen palvelun retoriikasta, eli käytännössä siitä, miten kunnista ja kunta-alasta puhutaan. Esitelmä oli loistava.

Ensin esitystavasta. Lukuisten Power Point-tykitysten jälkeen esitelmä jossa ei ollut yhtään kalvoa tuntui pysähdyttävältä. Satapäinen yleisö kuunteli herpaantumatta “pelkkää” puhetta. Oli asiaa ja se osattiin sanoa.

Ja se asia sitten. En tiedä montako tuntia KH oli käyttänyt esitelmänsä taustatyöhön, mutta “löydökset” olivat yhtä teräviä tai, okei, terävämpiä kuin aihepiiriinsä vuosikausiksi uponneiden tutkijoiden havainnot. Jo ensimetreillä, ikäänkuin lämmittelyksi, tuotiin kiintoisalla tavalla esiin suomalaisen hyvinvointivaltion kehityskaari, jossa kansalainen on muuttunut kansalaisesta oikeuksineen asiakkaaksi ja sitten “yleisöksi”, joka seuraa passiivisena mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

Sitten seurasi analyysiä siitä, mitä kunnista puhutaan valtakunnallisessa mediassa. Kunta ei tässä uutisoinnissa näyttäydy juurikaan positiivisessa valossa. Julkisuuden kautta tarkasteltuna, kunnissa on ongelmia ja onnettomuuksia, riitoja ja rötöksiä. Ja kunta on byrokraattinen, toisaalta kyllä huolehtivainen.

Kunnat eivät myöskään eroa toisistaan sen perusteella, miten ne markkinoivat itseään. Kaikki kunnat ovat innovatiivisia, yrittäjäystävällisiä ja niissä on hyvät liikuntamahdollisuudet. Ja KH:n mukaan todellisuus ei kuulemma kohtaa näitä mainoslauseita. Ja kuulemma kaikki tietävät sen.

Esitelmä vahvisti ennakkokäsityksiä kuntien julkisesta kuvasta. Olenhan aiemmin kirjoittanut siitä, miksi kuntatyöstä puhutaan miten puhutaan. Eli puhutaan negatiivisemmin kuin mitä empiiriset löydökset edellyttäisivät. Samaa vikaa tuntuisi olevan koko kunta-alalla. Kaipaisiko kunta-ala kokonaisuudessaan jotakin brändityöryhmää tuekseen?

No, vielä tästä esitelmästä, joka tosiaan oli vaikuttava. Yleisö joka koostui siis kuntaihmisten eräänlaisesta ytimestä, kuunteli herpaantumatta ja purskahteli nauruun (oikeissa paikoissa). Kukaan ei ainakaan tunnustanut loukkaantuneensa, vaikka kaikenlaisia kipupisteitä kosketeltiinkin.

Kun esitys loppui, aplodit eivät meinanneet loppua lainkaan. Tunnelma oli kuin teatterissa hyvän esityksen jälkeen. Toisinaanhan suosionosoitukset seminaariesitysten jälkeen ovat varsin väkinäisiä konsultin keräillessä puolihäpeillen kamppeitaan salin edessä.

Mietin, mitä mahtoi Kaarina H. ajatella taputuksia kuunnellessaan. Varmaan jotain, että erikoisia nuo kuntaihmiset?

Lappersista Lappeenrantaan

Eilen ja tänään olin työmatkalla Lappeenrannassa. Aikataulu mahdollisti pienimuotoisen lenkkeilyn. Alla torstain lenkin reitti. Matkaa tuli Garminiin hieman vajaat 10 km.

Ja sitten tänään ennen seitsemää lenkkarit jalkaan ja lenkille. Hieman lyhyempi lenkki, eli nippanappa alle 7 km ja reitti alla. Näillä lenkeillä havaitsin, että Lappeenrannassa on varsin hyviä lenkkireittejä ja muutenkin mukavan näköisiä paikkoja.

Tiistaina muuten olin HiKi-rasteilla Lappersissa. Päivä oli vähän hektinen kun oli pientä mediamylläkkää ja annoin vielä ajomatkalla Siuntioon haastattelua Hesariin. Haastattelu jatkui vielä nastarit jalassa lähtöpaikalla. Maastosta tultua sitten oli vielä edessä haastattelun yksityiskohtien viilaaminen ja tarkistaminen. Voisi siis ajatella, että ajatukset eivät välttämättä olleet kovin hyvin kasassa. No, miten se suunnistus sitten meni? Kartta gps-käppyröineen alla.

Selitykset ovat tässä:

– Ykkönen löytyi ok.
– Kakkoselle mennessä hakkuuaukean olisi voinut kiertää myös yläkautta, rastinotossa pientä koukkua.
– Pitkälle välille tiekierto. Se oli ihan ok valinta, painelin tietä 6 min/km ja olin viides rastiväliajassa. Tiellä olisi voinut lukea hiukan enemmän tulevia välejä, nyt keskityin vain seuraavaan rastiin.
– Nelonen ja viitonen löytyivät koko lailla hyvin, pientä koukkua vain.
– Sitten kuutoselle huolimattomasti, en ollut mäessä kiinni missään ja hapuiluksi meni.
– Seiskalle virhe kertaantui. Lähdin vain huolimattomasti sinnepäin ja eihän siitä mitään tullut. Jälkeenpäin havaitsin, että jyrkänteiden jono olisi vienyt suortaan rastille.
– Koukkailu jatkui vielä kasilla.
– Sitten ysi löytyi hyvin.
– Kympille kanssa aika hyvin. Välillä ollut korkea maastonkohta vilahti välillä näköpiirissä (Nikulainen ym. 1995).
– Rastille 11 hitaasti, parempi reitti olisi kulkenut vasemmalta kiertäen.
– rasti 12 ok
– rastille 13 virhe, olisi pitänyt ottaa yläkautta.
– Sitten rastille 14 vielä virhe kun seurasin laiskasti toista suunnistajaa enkä lukenut karttaa.

Kaiken kaikkiaan löysää toteutusta joka näkyi virheinä. Tästä lähtien on syytä pitää harjoituksissa selkeitä teemoja, joihin kulloinkin keskitytään. Ensi viikolla tiistaina HiKi-rastit Ristenissä. Teemana tulee olemaan rastinotto. Ensi viikon lauantaina-sunnuntaina on sitten tärkeät kisat, eli e-Games Inkoossa.

Hyvä Suomi ja Asikkala!

Valmentajalta tuli terveisiä, että lenkit voisivat olla pidempiä. No, sattumoisin sitten tänä viikonloppuna ensin lauantaina pyörällä 27 km ja sunnuntaina juosten 16 km. Juoksulenkin käppyrää alla.

Hyvin kulki juoksu. Juoksin tarkoituksella vähän kovempaa kuin aiemmat pitkät lenkit. Syke sai nousta yli 130:n ihan reilusti. Lopussa oikaisin vähän metsän kautta kun tiesin, että erään talon pihassa on vihaisia koiria. “Täällä vartioimme me – mitähän te vartioitte?”. Ilma oli painostavan kuuma. Hikoilu oli aika voimakasta. Minulla oli juomakätkö matkan varrella. Erittäin hyvä harjoitus.

Valmentajan huolesta huolimatta, en ole suuremmin velttoillut harjoituksissa. Aikapulaa on esiintynyt ja toisaalta juoksun suhteen on pitänyt välillä pitää taukoa, jotta nilkat ovat saaneet palautusta kisoissa sattuneista muljahduksista. Eikä fyysisen kunnon osalta ole ollut sen suurempaa kunnianhimoakaan, kun suunnistusmenestys on joka tapauksessa enemmän kiinni taidosta kuin siitä, miten tossu liikkuu.

Lenkin jälkeen sitten seuraamaan viestejä netistä (siis suunnistuksen MM-kisat kyseessä). Todella jännittäviä kilpailuja, tosin loppuratkaisu jäi näkemättä, kun piti viedä keskimmäistä poikaa synttäreille. MM-kisojen televisioinnit ovat olleet varsin onnistuneita ja esim. naisten keskimatka todellista urheiludraamaa. Ja loppukin oli onnellinen tällä kertaa.

Kaksi TV:ssä hyvin kuvattua dramaattista tapahtumaa jäi mieleen viesteistä: Ensinnäkin Helena Jannssonin jähmettyminen rastille 22 sekunnin etulyöntiasemassa arviolta 15 sekunniksi. Ruotsalainen ei osannut päättää suunnitelmaansa seuraavalle rastivälille, johon sisältyi joen ylitys. Ja pysyi rastilla niin kauan kunnes takaa-ajajat saavuttivat hänet. Tällaista on suunnistus, rastilta ei voi lähteä ilman suunnitelmaa vaikka takaa-ajat hengittävät niskaan.

Ja se toinen draama sitten. Yksi maailman parhaimmista suunnistajista Thierry Georgiou viemässä ankkurina Ranskan viestiä taistellen Venäjän kanssa voitosta. Ja käy niin, että Tero jättää yhden rastin välistä, eikä huomaa virhettään ennen stadionalueelle tuloaan. Lähtee lönkyttelemään takaisin hakemaan puuttunutta rastia. Juostessaan toisen kerran stadionille suunnaten lisälenkille, yleisö osoittaa voimakkaasti suosiota kisansa pilanneelle sankarille. Äkkiseltään tulee mieleen, voisiko jääkiekossa yleisö taputtaa rankkarissa epäonnistuneelle ja joukkueensa menestyksen pilanneella urheilijalle?

Suomen kisamenestys oli suuresti Minna Kaupin varassa. Anni-Maija Fincken suoritus keskimatkalla ja sprintissä oli hyvä. Muuten noteeraukset olivat varsin heikkoja. Merja Rantala onnistui hyvin viestissä. Mats Haldin pitkällä matkalla onnistui kohtuullisesti ja Pasi Ikonen keskimatkalla. Miesten viesti kaatui Haldinin pummailuun. Kaksi kultaa saldona. Totuus on kuitenkin se, että ei kovinkaan laajalla rintamalla tullut menestystä. Kuka mahtaa olla maajoukkueen seuraava valmentaja?

Miesten osalta kisoissa tapahtui eräänlaista vallansiirtoa kun Daniel Hubmannin kisat menivät selvästi alakanttiin ja Guergioukin joutui tyytymään himmeämpiin mitaleihin. Naisissa Simone Niggli oli ylivoimainen, joskin Minna Kauppi oli hänellekin liian kova vastus loppuviikosta.

Oma kunto tuntuu aika hyvältä. Tässä on pari viikkoa aikaa harjoitella egamesin kaksipäiväiseen kilpailuun. Nilkat saivat iskuja Pihkarasteilla ja Kankaanpäässä, mutta ne ovat kuntoutuneet hyvin. Ensi tiistaina menen varmaankin HiKi-rasteille suunnistusharjoitukseen, muuten ohjelmassa on juoksua ja pyöräilyä. Työmatkojakin on tiedossa, niille juoksukamat mukaan.

Pari viikkoa sitten lueskentelin Suunnistustaito-kirjaa (Nikulainen ym. 1995). Siinä oli puhetta mm. siitä, että suunnistusajattelua voi treenata missä vain. Suora lainaus: “Kuvitellaan olohuoneen nurkkaan rasti”.

No voihan sitä kuvitella. Itselle tuosta harjoitusohjeesta tuli mieleen hiljan lukemani Miika Nousiaisen kirja Maaninkavaara. Kirjassa kuvataan urheiluun panostavan perheen arkea. Perheen poika katoaa kisamatkalla. Valmentaja-isän elämältä putoaa pohja. Perheen tytär auttaa isää tarjoutumalla isän uudeksi valmennettavaksi. Harjoittelu on innovatiivista ja rankkaa. Oksennus lentää, koulu kärsii ja kaverit kiusaavat. Dialogi isän ja tyttären välillä on leiskuvaa ja kekseliästä. Parisuhteen osapuolten erilaisten odotusten kuvaaminen sekä keskinäinen sanailu on myöskin onnistunutta ja hauskaa. Lukija turskahtaa nauruun yhden jos toisenkin kerran. Kirjan juonellinen perusrakenne on kekseliäs, lopussa alun mysteeri saa lisävaloa, veljellä ei ollut samanlaista ulospääsyä oravanpyörästään kuin siskolla lopulta on. Kuten saman kirjailijan kirjassa Vadelmavenepakolainen, loppuratkaisu ei ole pelkästään onnellinen. Pidin tästä “juoksukirjasta” enemmän kuin “ruotsikirjasta”, joka oli minulle liian hyperaktiivinen.

Takaisin suunnistusaiheeseen: Loppukauden kilpailukalenteri näyttää tältä:

– eGames 28.-29.8. (pitkä matka ja keskimatka)
– Nokia-rastit 12.9.
– Oravatonni 26.9.
– Halikkoviesti 23.10. (jos mahdun Uran joukkueeseen).

Näissä kaikissa kilpailuissa tavoite löytää rastit yhtä hyvin kuin Pihkarasteilla ja pitää suoritus hallinnassa. Sitten voi alkaa keskittyä uuteen kauteen, kovemmalla kunnolla ja astetta paremmalla suunnistustaidolla.

Päivitin muuten tänne kauden suunnistukset ja tänne vähän kuvausta tästä verkkosivuharrastuksesta.

Suunnistuskausi on ollut ihan hyvä. Myönteistä se, että olen vammoista huolimatta pystynyt urheilemaan koko lailla täysipainoisesti (juoksua nyt 467 km tänä vuonna, suunnistusratoja 140 km ja pyöräilyä 465 km, harjoitustunteja yhteensä 160). Kilpailu-uran aloittaminen on luonnolliseti ollut suuri juttu. Oppirahoja on maksettu, mutta on tullut myös paljon onnistumisen ja kehittymisen kokemuksia. Kauden lopussa tulen palaamaan tähän kauden arviointiin laajemmin.