Kisa lähti ihan hyvin käyntiin, ykkönen löytyi suoraan, kakkonen pienellä pyörähdyksellä, kolmonen suoraan. Nelosella oli juuri Minna Kauppi leimaamassa ja annoin kohteliaasti tilaa, kun ajattelin että hänellä kisa on tiukempi. Samaten annoin Sofia Haajasen ruopia rauhassa ylös kallioluiskaa ja luistelin vasta sitten itse siitä alas.
Mutta kohtalaksi koitui tällä kertaa viitosrasti. Väli oli pienipiirteisyydessään haastava, oli avokalliosyheröä ja annoin mennä suoraan “toivotaan-toivotaan tyylillä”. Seurauksena se, että rastia ei löytynyt, enkä tiennyt missä olin. Aikani pyörin ja löysin kutosen ja palasin siltä viitoselle. Mielessä kävi keskeytys mutta jatkoin silti. Pari rastia löytyi hyvin.
Aloin olemaan vähän huonossa hapessa ja tein legendaarisen virheen. Välillä oli kaksi tienylitystä. Ekalle tielle tullessani kaaduin kivikkoiseen tienpientareeseen todella pahasti. Vasemman jalan nilkka muljahti ikävästi, mutta mitään ei rikkunut. Polveen tuli ruhjetta ja käteen.
Samalla muljahti päässä. Aloin nimittäin lukemaan karttaa niin, että olisin ikäänkuin tehnyt jo sen toisen tienylityksen. Sieltä löytyikin samantyyppinen mäki, mutta väärä mäki (samaistusvirhe). Pyörin siinä aikani kunnes tajusin mitä oli tapahtunut. Sitten päätin pistää pillit pussiin, koska minua varmaan jo odoteltiin kilpailukeskuksessa.
Konkkasin teitä pitkin maaliin. Juttelin matkalla jonkun äijän kanssa. Puheltiin suunnistuksesta ja valiteltiin vaivojamme.
Aika huonolta tuntui erilaiset vammat jalassa. Voi olla, että tämä kausi tulee jäämään kesken.
Maasto oli hieno ja rata vaihteleva. Yksi vaativa rasti pilasi homman tänään.
Myönteistä oli se, että perheeseen tuli pojan tuomana historiallinen ensimmäinen kansallisen suunnistuskilpailun sarjan voitto.