Kankaanpää-rasteista on nyt viikko ja on aika käydä pientä jälkipeliä. Painotus siinä, mitä tuli opittua ja mitä parannettavaa.
Pitkällä matkalla suoritus oli kohtalainen, olin väliaikojen perusteella kisassa mukana vielä neljännellä rastilla, mutta sitten putosin porukan hännille. Erityisesti pitkät välit olivat vaikeita. Lopussa vielä tuli herpaantumista, olisi pitänyt jaksaa painaa.
Keskimatka päättyi huonosti kakkosvälillä tapahtuneeseen katastrofaaliseen pummaukseen. Sitä on tullut pohdittua tällä viikolla paljonkin. Peruskysymys on: Miksi lähdin juoksemaan päättömästi ykköseltä? Hain vastausta legendaarisesta Suunnistustaito-kirjasta (Nikulainen et al. 1995). Ainakin kaksi vastausta löytyi:
1) Tunnetilan ankkurointi ei ollut kohdallaan. Löysin ykköselle ihan ok, mutta pieni haku siinä oli. Kenties tämä aiheutti turhautumisen, joka aiheutti ryntäämisen kohti kakkosta (tai siis luulin meneväni sinne). Taustalla tässä tunnereaktiossa vielä edellisen päivän kisa, josta jäi sellainen maku, että rastit löytyivät mutta kovempaa olisi voinut mennä.
2) Toiminnan ohjauksessa tuli paha repsahdus ja ns. reservialue kaventui nollaan. Reservialuehan kuvaa oman suorituksen ja fyysisen maksimisuorituksen erotusta (mts. 25). Maksimaalinen fyysinen suoritus on suunnistajalle mahdollinen, jos rastivälin optimireitti viitoitettaisiin. Huiput pystyvät juoksemaan täysillä, koska suunnistukseen liittyvä suoritus on automatisoitunut. Eli suomeksi sanoen, lähdin juoksemaan sieltä ykköseltä täysillä, jolloin en ehtinyt lukea karttaa lainkaan.
Kakkoskohta sisältää suuren opetuksen. Oppi on yksinkertainen, mutta hämmästyttävän vaikea toteuttaa. Suunnistuksessa voi juosta vain niin kovaa, että samalla pystyy suunnistamaan. Eli pystyy pyörittämään ajatusmyllyä maaston ja kartan välillä. Toisin sanoen, suunnistaja tietää missä etenee. Jos näin ei tapahdu, yksi tai kaksi väliä voi mennä ok, mutta iso pummia tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin.
Yksi tärkeä asia mitä pitää myös tehdä, on sisäisen mallin kehittäminen pummitilanteeseen. Eli se, että pystyy paikantamaan nopeasti itsensä pummin jälkeen. Missä olin kiinni viimeksi? Jos on juossut puoli kilometriä hukkaan, kartasta kiinni saaminen on huomattavan vaikeaa…
Ja vielä häiriötekijät. Ainakin yksi virhe pitkällä matkalla tuli siinä kun katselin mitä toinen suunnistaja tekee. Maalin lähestyminen on myös häiriötekijä. Ja siinäkin tuli herpaannus viime kisassa.
Huomasin myös, että kun liikutaan fyysisellä maksimitasolla metsässä, loukkaantumisriski kasvaa merkittävästi. Nilkka vääntyi viime sunnuntaina pari kertaa pahastikin ja lisäksi tuli kaatumisia.
Luulin jo, että nilkkaan tuli pahempaakin vammaa ja lenkkeilin tällä viikolla vain pyörällä. Eilen kokeilin juoksua ja 7 km lenkki meni hyvin. Jalat ovat siis huomiseen kilpailuun kunnossa.
Huomenna Pihkarastit Pornaisissa. Kisamatka on keskimatka, 4,4 km, ei pitäisi olla fyysisesti raskasta ja nopea maasto. Huomenna tavoitteena on tehdä hallittu suoritus, vaikka aikaa sitten kuluisikin vähän enemmän. Apuna analyyseissä on gps-laite jolla todennäköisesti pystyn piirtelemään juostun reitin tarkasti kisakarttaan (tekniikkavaraus).