Valmentajalta tuli terveisiä, että lenkit voisivat olla pidempiä. No, sattumoisin sitten tänä viikonloppuna ensin lauantaina pyörällä 27 km ja sunnuntaina juosten 16 km. Juoksulenkin käppyrää alla.
Hyvin kulki juoksu. Juoksin tarkoituksella vähän kovempaa kuin aiemmat pitkät lenkit. Syke sai nousta yli 130:n ihan reilusti. Lopussa oikaisin vähän metsän kautta kun tiesin, että erään talon pihassa on vihaisia koiria. “Täällä vartioimme me – mitähän te vartioitte?”. Ilma oli painostavan kuuma. Hikoilu oli aika voimakasta. Minulla oli juomakätkö matkan varrella. Erittäin hyvä harjoitus.
Valmentajan huolesta huolimatta, en ole suuremmin velttoillut harjoituksissa. Aikapulaa on esiintynyt ja toisaalta juoksun suhteen on pitänyt välillä pitää taukoa, jotta nilkat ovat saaneet palautusta kisoissa sattuneista muljahduksista. Eikä fyysisen kunnon osalta ole ollut sen suurempaa kunnianhimoakaan, kun suunnistusmenestys on joka tapauksessa enemmän kiinni taidosta kuin siitä, miten tossu liikkuu.
Lenkin jälkeen sitten seuraamaan viestejä netistä (siis suunnistuksen MM-kisat kyseessä). Todella jännittäviä kilpailuja, tosin loppuratkaisu jäi näkemättä, kun piti viedä keskimmäistä poikaa synttäreille. MM-kisojen televisioinnit ovat olleet varsin onnistuneita ja esim. naisten keskimatka todellista urheiludraamaa. Ja loppukin oli onnellinen tällä kertaa.
Kaksi TV:ssä hyvin kuvattua dramaattista tapahtumaa jäi mieleen viesteistä: Ensinnäkin Helena Jannssonin jähmettyminen rastille 22 sekunnin etulyöntiasemassa arviolta 15 sekunniksi. Ruotsalainen ei osannut päättää suunnitelmaansa seuraavalle rastivälille, johon sisältyi joen ylitys. Ja pysyi rastilla niin kauan kunnes takaa-ajajat saavuttivat hänet. Tällaista on suunnistus, rastilta ei voi lähteä ilman suunnitelmaa vaikka takaa-ajat hengittävät niskaan.
Ja se toinen draama sitten. Yksi maailman parhaimmista suunnistajista Thierry Georgiou viemässä ankkurina Ranskan viestiä taistellen Venäjän kanssa voitosta. Ja käy niin, että Tero jättää yhden rastin välistä, eikä huomaa virhettään ennen stadionalueelle tuloaan. Lähtee lönkyttelemään takaisin hakemaan puuttunutta rastia. Juostessaan toisen kerran stadionille suunnaten lisälenkille, yleisö osoittaa voimakkaasti suosiota kisansa pilanneelle sankarille. Äkkiseltään tulee mieleen, voisiko jääkiekossa yleisö taputtaa rankkarissa epäonnistuneelle ja joukkueensa menestyksen pilanneella urheilijalle?
Suomen kisamenestys oli suuresti Minna Kaupin varassa. Anni-Maija Fincken suoritus keskimatkalla ja sprintissä oli hyvä. Muuten noteeraukset olivat varsin heikkoja. Merja Rantala onnistui hyvin viestissä. Mats Haldin pitkällä matkalla onnistui kohtuullisesti ja Pasi Ikonen keskimatkalla. Miesten viesti kaatui Haldinin pummailuun. Kaksi kultaa saldona. Totuus on kuitenkin se, että ei kovinkaan laajalla rintamalla tullut menestystä. Kuka mahtaa olla maajoukkueen seuraava valmentaja?
Miesten osalta kisoissa tapahtui eräänlaista vallansiirtoa kun Daniel Hubmannin kisat menivät selvästi alakanttiin ja Guergioukin joutui tyytymään himmeämpiin mitaleihin. Naisissa Simone Niggli oli ylivoimainen, joskin Minna Kauppi oli hänellekin liian kova vastus loppuviikosta.
Oma kunto tuntuu aika hyvältä. Tässä on pari viikkoa aikaa harjoitella egamesin kaksipäiväiseen kilpailuun. Nilkat saivat iskuja Pihkarasteilla ja Kankaanpäässä, mutta ne ovat kuntoutuneet hyvin. Ensi tiistaina menen varmaankin HiKi-rasteille suunnistusharjoitukseen, muuten ohjelmassa on juoksua ja pyöräilyä. Työmatkojakin on tiedossa, niille juoksukamat mukaan.
Pari viikkoa sitten lueskentelin Suunnistustaito-kirjaa (Nikulainen ym. 1995). Siinä oli puhetta mm. siitä, että suunnistusajattelua voi treenata missä vain. Suora lainaus: “Kuvitellaan olohuoneen nurkkaan rasti”.
No voihan sitä kuvitella. Itselle tuosta harjoitusohjeesta tuli mieleen hiljan lukemani Miika Nousiaisen kirja Maaninkavaara. Kirjassa kuvataan urheiluun panostavan perheen arkea. Perheen poika katoaa kisamatkalla. Valmentaja-isän elämältä putoaa pohja. Perheen tytär auttaa isää tarjoutumalla isän uudeksi valmennettavaksi. Harjoittelu on innovatiivista ja rankkaa. Oksennus lentää, koulu kärsii ja kaverit kiusaavat. Dialogi isän ja tyttären välillä on leiskuvaa ja kekseliästä. Parisuhteen osapuolten erilaisten odotusten kuvaaminen sekä keskinäinen sanailu on myöskin onnistunutta ja hauskaa. Lukija turskahtaa nauruun yhden jos toisenkin kerran. Kirjan juonellinen perusrakenne on kekseliäs, lopussa alun mysteeri saa lisävaloa, veljellä ei ollut samanlaista ulospääsyä oravanpyörästään kuin siskolla lopulta on. Kuten saman kirjailijan kirjassa Vadelmavenepakolainen, loppuratkaisu ei ole pelkästään onnellinen. Pidin tästä “juoksukirjasta” enemmän kuin “ruotsikirjasta”, joka oli minulle liian hyperaktiivinen.
Takaisin suunnistusaiheeseen: Loppukauden kilpailukalenteri näyttää tältä:
– eGames 28.-29.8. (pitkä matka ja keskimatka)
– Nokia-rastit 12.9.
– Oravatonni 26.9.
– Halikkoviesti 23.10. (jos mahdun Uran joukkueeseen).
Näissä kaikissa kilpailuissa tavoite löytää rastit yhtä hyvin kuin Pihkarasteilla ja pitää suoritus hallinnassa. Sitten voi alkaa keskittyä uuteen kauteen, kovemmalla kunnolla ja astetta paremmalla suunnistustaidolla.
Päivitin muuten tänne kauden suunnistukset ja tänne vähän kuvausta tästä verkkosivuharrastuksesta.
Suunnistuskausi on ollut ihan hyvä. Myönteistä se, että olen vammoista huolimatta pystynyt urheilemaan koko lailla täysipainoisesti (juoksua nyt 467 km tänä vuonna, suunnistusratoja 140 km ja pyöräilyä 465 km, harjoitustunteja yhteensä 160). Kilpailu-uran aloittaminen on luonnolliseti ollut suuri juttu. Oppirahoja on maksettu, mutta on tullut myös paljon onnistumisen ja kehittymisen kokemuksia. Kauden lopussa tulen palaamaan tähän kauden arviointiin laajemmin.