Tänä viikonloppuna oli sitten suunnistuksen pitkän matkan SM-kisat Karjaan Backgrändissä. Kilpailukoneiston pitkä, yli vuoden (kartan tekemisen osalta vielä pidempi) kestänyt projekti päättyi. Projekti päättyi onnellisesti, sillä kaikki sujui kisapäivinä erittäin hyvin.
Suunnistajat ovat vaarallista porukkaa:
Luontokasvatus ja ympäristöasiat ovat tärkeä osa suunnistusta. No, onhan se niin, että metsään ei millään julkisilla kulkuneuvoilla, esimerkiksi metrolla, pääse:
Suunnistuskisoissa on melko vähäisen kokemukseni mukaan seuraavanlaiset vaiheet.
1) Kisakoneisto valmistelee kovalla työllä kisoja hyvin pitkäjänteisesti ja huolellisesti. Järjestelyissä on paljon työvoimavaltaisia ja toisaalta tarkkuutta vaativia töitä. Siksi valmisteluihin on perehdyttävä huolella. Vapaaehtoistyötä tehdään ja paljon, ilman sitä ei olisi mitään kisoja koskaan.
2) Kilpailukeskus rakennetaan kilpailua ennen. Pienissä kisoissa edeltävinä päivinä, suuremmissa kilpailussa tarvitaan paljon aikaa. Rakennetaan vessat, pesupaikat, maali, muksula ja lähdöt. Kilpailukeskukseen tarvitaan sähköä ja internet-yhteys. Opastukset kuntoon.
3) Kilpailupäivän aamuna aikaisin kilpailukeskus on tyhjä. Järjestäjät pystyttävät viimeisiä telttoja. On kova kiire, suunnistajia alkaa tulla pikkuhiljaa paikalle.
4) Sitten yhtäkkiä pellolle paukahtaa tuhat suunnistajaa ja muutama sata autoa.
5) Suunnistajat marssivat loppusuoran varteen ja valmistautuvat kilpailuun. Istutaan tuolirinkoilla, vaihdetaan vaatteita, syödään eväitä, teipataan nilkkoja.
6) Kilpailukeskus tyhjenee kun suunnistajat menevät lähtöön ja metsään. Tunnelma on odottava.
7) Sitten suunnistajia alkaa tulla maaliin, kisa on kuumimmillaan. Mitalit ratkeavat.
8 ) Kun kaikki suunnistajat ovat tulleet maaliin, kaikilla on kova kiire pois.
9) Kilpailukeskus tyhjenee. Järjestäjät purkavat kilpailukeskuksen.
Olen lyhyen suunnistusurani aikana ihaillut suunnistajien itseohjautuvuutta ja kilpailujen sujuvuutta. Kilpailupäivänä kaikki tapahtuu kuin itsestään. Hyvän suunnittelun vuoksi tietenkin. Autot solahtavat parkkiin, suunnistajat löytävät lähtöön, kilpailusta saadaan tulokset.
Ja nykyisen viihteellisyyden ja elämyksellisyyden aikana suunnistajat tyytyvät vähään. Eräs suunnistusta tuntematon kyseli kerran lounaspöydässä, että “onko Jukolassa jotain bändejä kun siellä 14 000 ihmistä viettää metsässä viikonlopun.” Ei, ei siellä ole bändejä. Suunnistajille riittää kun joku on organisoinut kilpailun ja laittanut rasteja metsään. Joku voi juoda kilpailukeskuksessa kahvit tai makkaran ja ostaa uusia suunnistusvälineitä, mutta ei siellä mitään ylimääräistä viihdettä tarvita.
Kisojen järjestelypuuhissa muuten makkaraa kuluu. Aamupalaksi makkaraa, sitten iltapäivämakkara ja sitten kisojen päätyttyä makkaraa kun sitä on vielä jäljellä. No tämä nyt on pieni karkeistus, nytkin oli kisaravintolassa lisäksi hyvää pyttipannua ja finaalipäivän kunniaksi lohikeittoa.
Tähän väliin tästä viihteellistymisestä sopii sellainen juttu, että kuulin, että Honkajoella sotilasvalan yhteydessä viihteestä oli vastannut iskelmälaulaja Anneli Mattila. Ei sotilasvalassa tällaista ennen ollut…
Sen verran on viihdettä suunnistuskilpailuissa, että hiljaisina hetkinä soitetaan musiikkia. Mistä mahtaa johtua, että Nightwish on saavuttanut niin keskeisen aseman suunnistustapahtumissa? Ainakin näissä puheena olleissa kisoissa ja kaikissa tämän vuoden TV-lähetyksissä. Vieläkin kisabiisit soivat korvissa.
Itse Karjaan kilpailuista vielä sen verran, että alla olevassa kuvassa Pasi Ikonen, Jarkko Huovila ja Jani Lakanen maalissa karsinnan jälkeen. Kovasti tuntuu olevan asiaa.
Ja tässä sunnuntain maaliintuloa, kuvassa naisten mitalikolmikko Kauppi, Rantanen, Fincke.
Ja tässä miesten parhaat palkintojenjaossa:
Itse olin kisoissa mediahommissa. SM-kisat herättivät paljonkin kiinnostusta tiedotusvälineiden keskuudessa. Ainakin enemmän kuin monet sosiaalipolitiikkaa koskevat uudet tutkimustulokset.
