Hiihtolomaviikolla oli ohjelmassa kahtalaista kulturellia tapahtumaa.
Ensinnäkin jääkiekko-ottelu Ässät-Saipa Porin legendaarisessa Isomäen jäähallissa. Tunnelma oli katossa ja Ässien pitkä voittoputki sai jatkoa.
Jääkiekko on ollut isosti tapetilla viime aikoina väkivaltaisten tapahtumien vuoksi. Yleisö hallissa tuntuu sinällään tykkäävän pienestä nokkapokasta ja railakkaasta pelistä, esimerkiksi kovista taklauksista.
Kukaan normaali ihminen ei kuitenkaan halua nähdä aivotärähdyksen saaneen pelaajan taluttamista pukukoppiin. Nähtiin paraatipaikalta Raumalla Kovasen tapaus (aivotärähdys, katkenneita kylkiluita, hammasvaurioita, ruhjeita) ja hallissa oli kyllä hiljaista ennen shown jatkumista.
Harva pelaajakaan tuskin on liikkeellä vastustajan vahingoittamistarkoituksessa. Vahinkoja voi joskus sattua. Silti tuntuu, että joillekin pelaajille ja joukkueille sattuu ja tapahtuu vähän useammin.
Aika kohtuuttomalta tuntuu pelaajan näkökulmasta se riski, että pelissä voi joutua vahingossa tai tarkoituksella taklatuksi niin, että kausi tai koko ura on hetkessä ohi. Turha sanoa, että se kuuluu lajin luonteeseen.
Ennen kautta tapahtuneen Ville Peltosen ”ensimmäisen lanaamisen” jälkeen tein päätöksen, ettei Jokeri-peleihin tällä kaudella mennä. Eikä varmaan mennä ensi kaudellakaan.
Se siitä. Ennen peliä käytiin uimassa Porin uudessa hienossa uimahallissa, jossa oli mukava uida vakiolenkki 1 km 50 metrin radalla. Vähän se haittasi, kun paikallisilla oli tapana jäädä juttelemaan radan päähän.
Toinen kulttuuritapahtuma oli lauantai-iltana Tampereen Työväen Teatterissa nähty erittäin hyvä musikaali Next to Normal. Erätau.. siis väliajan alkaessa kuulin takaani kuiskauksen ”Jokerit voitti 0-1”. Ainakin osa teatterikansasta jännitti paitsi musikaalin tapahtumia, myös käynnissä olevia matseja.
Teatterista palatessa taksikuskilla oli sana hallussa, juttua piisasi Raaseporista Tampereen jääkiekkokoukeroihin.
Sitten iski Moro-virus tai joku muu virus ja seurauksena toimintakyvyn äkillinen lasku. Suurimpana pelkona tietty se, että meneekö tässä nyt Pirkan hiihto tältä vuodelta kokonaan ohi. Tätä kirjoittaessa tuntuu kuitenkin paremmalta ja eiköhän sunnuntaiaamun starttiin ole sen verran aikaa, että matkaan voi huoletta lähteä.
Tuntuu siltä kuin sairastumiset tulisi kovempien harjoituskausien kohdalla. Nytkin oli 2 noin kymmentuntista harjoitusviikkoa takana. Lepo tuli ehkä myös aika hyvään paikkaan, koska juoksemisesta oli tullut vähän vaivaa jalkoihin, jotka toivottavasti tämän viikon juoksubreikillä menevät ohi.
Hiihtoa olen kuin olenkin saanut noin 550 km nylkytettyä. Siitä vähän yli 100 km vapaata ja loput pertsaa. Huomattavaa on se, että on tässä muutakin uheilua tehty kuin hiihtoa.
Pirkan jälkeen alkaakin keskittyminen noin kuukauden päästä alkavaan suunnistuskauteen. Sitä ennen HiKin testijuoksu, jossa nähdään missä mennään runkonopeuspuolella kauden alussa. Todennäköisesti mennään aika samassa kuin mitä viime vuonna tuohon aikaan. Toivottavasti nyt ainakin vähän paremmin, syntyisi ikäänkuin vaikutelma siitä, että harjoitus tehoaa.