Viikonloppuna olin oikeissa töissä Varsinais-Suomessa. Eli auttamassa sukulaisten mökkityömaalla. Siinä sitten töiden päälle kävin juoksemassa vähän vetoja. Eli ensin alkuverkat, sitten 5 x 4 min veto 2 min palautuksella. Ja sitten lopuksi muutama kilometri lönköttelyä. Sykekäyrä ja nopeus alhaalla.
Kuviosta ilmenee, että vedon aikana syke huiteli noin 160:ssä ja vauhti oli noin 4 min pär kilometri. Harjoitus tuntui varsin hyvältä ja vedoissa oli vauhdin hurmaa. Näitä harkkoja pitäisi saada mahdutettua ohjelmaan kerran viikossa.
Lenkin jälkeen tarkastelin kriittisesti Adidaksiani ja totesin ne aika kuluneiksi. Ei ne paljon kestä, ehkä 600 km niillä on juostu.
Töiden ja lenkkeilyn lomassa mietiskelin Lappeenranta-seminaarin antia. Päällimmäisenä mieleen jäi Kaarina Hazardin esitelmä julkisen palvelun retoriikasta, eli käytännössä siitä, miten kunnista ja kunta-alasta puhutaan. Esitelmä oli loistava.
Ensin esitystavasta. Lukuisten Power Point-tykitysten jälkeen esitelmä jossa ei ollut yhtään kalvoa tuntui pysähdyttävältä. Satapäinen yleisö kuunteli herpaantumatta “pelkkää” puhetta. Oli asiaa ja se osattiin sanoa.
Ja se asia sitten. En tiedä montako tuntia KH oli käyttänyt esitelmänsä taustatyöhön, mutta “löydökset” olivat yhtä teräviä tai, okei, terävämpiä kuin aihepiiriinsä vuosikausiksi uponneiden tutkijoiden havainnot. Jo ensimetreillä, ikäänkuin lämmittelyksi, tuotiin kiintoisalla tavalla esiin suomalaisen hyvinvointivaltion kehityskaari, jossa kansalainen on muuttunut kansalaisesta oikeuksineen asiakkaaksi ja sitten “yleisöksi”, joka seuraa passiivisena mitä yhteiskunnassa tapahtuu.
Sitten seurasi analyysiä siitä, mitä kunnista puhutaan valtakunnallisessa mediassa. Kunta ei tässä uutisoinnissa näyttäydy juurikaan positiivisessa valossa. Julkisuuden kautta tarkasteltuna, kunnissa on ongelmia ja onnettomuuksia, riitoja ja rötöksiä. Ja kunta on byrokraattinen, toisaalta kyllä huolehtivainen.
Kunnat eivät myöskään eroa toisistaan sen perusteella, miten ne markkinoivat itseään. Kaikki kunnat ovat innovatiivisia, yrittäjäystävällisiä ja niissä on hyvät liikuntamahdollisuudet. Ja KH:n mukaan todellisuus ei kuulemma kohtaa näitä mainoslauseita. Ja kuulemma kaikki tietävät sen.
Esitelmä vahvisti ennakkokäsityksiä kuntien julkisesta kuvasta. Olenhan aiemmin kirjoittanut siitä, miksi kuntatyöstä puhutaan miten puhutaan. Eli puhutaan negatiivisemmin kuin mitä empiiriset löydökset edellyttäisivät. Samaa vikaa tuntuisi olevan koko kunta-alalla. Kaipaisiko kunta-ala kokonaisuudessaan jotakin brändityöryhmää tuekseen?
No, vielä tästä esitelmästä, joka tosiaan oli vaikuttava. Yleisö joka koostui siis kuntaihmisten eräänlaisesta ytimestä, kuunteli herpaantumatta ja purskahteli nauruun (oikeissa paikoissa). Kukaan ei ainakaan tunnustanut loukkaantuneensa, vaikka kaikenlaisia kipupisteitä kosketeltiinkin.
Kun esitys loppui, aplodit eivät meinanneet loppua lainkaan. Tunnelma oli kuin teatterissa hyvän esityksen jälkeen. Toisinaanhan suosionosoitukset seminaariesitysten jälkeen ovat varsin väkinäisiä konsultin keräillessä puolihäpeillen kamppeitaan salin edessä.
Mietin, mitä mahtoi Kaarina H. ajatella taputuksia kuunnellessaan. Varmaan jotain, että erikoisia nuo kuntaihmiset?