Kun kevään kisat ovat menneet melko hyvin, olikin sitten täydellisen epäonnistumisen vuoro.
Rasti-Vihti järjesti kansalliset haastavassa “Kytäjämäisessä” maastossa, jossa oli korkeuseroja ja monimuotoisuutta.
Ykkösväli oli erittäin lyhyt ja tulin hienosti suoraan rastille. Kakkosväli oli pitkähkö ja välillä oli monenlaista suunnistuksen kannalta olennaista. Polkuja, mäkiä, peltoja, tieheikköjä ja niin edelleen.
Lähdin etenemään oikeaan suuntaan ja tulin paikkaan, jossa pystyin paikantamaan itseni lähellä olevan lammen avulla. Lähdin seuraamaan uraa, joka vei kohti rastia. Uran tehdessä jyrkän mutkan jatkoin kulkuani eteenpäin “suunnalla”. Nousin mäen päälle ja laskeuduin alas. Edessäni oli aukea, jonka ylitin.
Luulin tulleeni oikealle aukealle, mutta olinkin toisessa paikassa. Tätä kutsutaan ns. samaistusvirheeksi. Jatkoin matkaani mielestäni oikein, mutta käytännössä väärin. Lopulta yhtäläisyyksiä kartan ja maaston välillä ei ollut laisinkaan.
Tulin yllättäen tielle. Hetken päästä tajusin missä olin. Erittäin kaukana siitä, missä piti. Suoritusta oli turha lähteä korjaamaan näistä asemista ja päätin lähteä suorinta tietä kilpailukeskukseen.
Matkalla törmäsin RR-radalla olleeseen suunnistajaan, jonka suoritus tuntui hieman epävarmalta. Kysyin, tiesikö nuori suunnistaja missä on ja tarvitsiko hän apua. Reipas vastaus oli, että tiesi kyllä missä on, mutta rasti on hukassa ja jatkoi matkaansa.
Lönkyttelin maaliin ja kotiin. Maalissa sanoin vielä RR-ratalaisesta, että mahdollisesti kestää vähän kauemmin hänellä.
Sellaista. Suunnistus muistutti taas siitä, kuinka herkkä laji on kyseessä. Kun jälkeenpäin katselin karttaa, niin rata ei näyttänyt mahdottomalta. Mutta suunnistaminen sohvalla on aina helpompaa.